sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tiranan sydän - like a little prayer

Luinhan minäkin sen, Tiranan sydämen. Pajtim Statovcin kertoja heittelee lukijaansa kuin olkisäkkiä. Nuori albaanipoika Bujar jättää kotikaupunkinsa levottomuuden ja karkaa ystävänsä, mielellään tyttöjen vaatteisiin pukeutuvan Agimin kanssa. He elelevät Tiranassa varastellen tavaraa ja myyden sitä eteenpäin. Rahat he laittavat säilöön matkaa varten. Eletään 1990-luvun alkupuolta, aikaa, jolloin minäkin koulutin Suomeen tulleita albaaneja.

Muistan Tiranan armottoman auringon ja pitkät kesät, vanhat miehet, joiden kasvot valon sylki oli syövyttänyt, ja muistan roskat kaduilla ja rakennusten seinustoilla, lapset jotka leikkivät roskan keskellä, naiset jotka polttivat roskia kaduilla, muistan sulaneen muovin mustan, painavan lemun, ja viemärin ja metallin hajun kuin kosteassa ja ruosteisessa säiliössä. 


Bujarin tavoitteena on päästä Italiaan, ja Italiaanhan kertoja pääseekin. Sen jälkeen myös Espanjaan ja Yhdysvaltoihin, lopulta myös Suomeen. Väliin kertoja syöttää albanialaiseen kulttuuriin liittyviä tarinoita, jotka tuntuvat lukijasta irrallisilta, mutta syventävät kyllä kuvaa kertojasta ja hänen suhtautumisestaan ympäristöönsä.

Päähenkilö vaihtaa jatkuvasti identiteettiä. Albanialainen hän ei tunnusta olevansa, on hienompaa - vai turvallisempaa? - olla italialainen lääkäri, näyttelijä Euroopassa. Olla mies, olla nainen. Kykykilpailussa kiinnostava vain transnaisena. Tuntuu, että kertoja lipsahtaa lukijan kynsistä aina teoksen loppuun saakka. Pitävää otetta ei ole.

Teosta on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa juonesta. Virkkeet ovat pitkiä, tajunnanvirtamaisia. Tiranan sydän jää Kissani Jugoslavia -teoksen lailla kaihertamaan. Kaikki ei avaudu kerralla. Huikea teos.


lauantai 17. syyskuuta 2016

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Jälleen löysin kirjastosta hyvän, kotimaisen nuortenkirjan vinkattavaksi oppilaille. Harri Veistisen esikoisteos Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S, 2016) vie lukijansa pieneen Kiukaisten taajamaan. Ysiluokkalainen Rene noudattaa isoveljensä ohjeita: hän yrittää olla keskiverto ja huomaamaton. Hänen pitää olla tekemättä itsestään numeroa ja olla rakastumatta luokan kauneimpiin tyttöihin. 


Renen koulu tuntuu ihan tavalliselta yläkoululta. On kaveriporukoita, ysejä, kaseja, kuivakoita opettajia, kiusaajia ja kiusattuja. Renen ysiluokka alkaa olla loppusuoralla, kun häntä alkaa "viirata". Rene päättää perustaa poikabändin tuomaan vähän säpinää kuolleeseen kylään. Tavoitteena on esiintyä play backina koulun juhlassa, tanssiliikkeita unohtamatta - ehkäpä tällä irtoaisi myös tyttöjen huomio. Renen kaveri Onni on kauhuissaan. Nörtti-Topikaan ei innostu projektista. Lähteekö sentään koulukiusattu kasiluokkalainen Patrik mukaan? Jaksaako ´"sukulaistyttö" Hilda olla tukena?

Veistisen kirjan helmi on teoksen alaviitteet, joissa kertojana toimiva Rene kommentoi tekemisiään kerrontaansa. Tällä hän saa lukijan lähemmäksi teosta, henkilökohtaisen otteen. Huumori värittää teosta, ja huumori teoksessa syntyy oikeastaan siitä, että Rene osaa nauraa itselleen ja touhuilleen. Yllätys onkin, että teos saa lukijan myös itkemään, vaikkakin lukijalle annetaan kyllä vinkkejä tapahtumista. Renen toiminta saa selityksensä. 


lauantai 10. syyskuuta 2016

Vainooja väärissä käsissä

Olen yhden kirjan nainen. Yleensä "luen" vain yhtä kirjaa kerrallaan. Tosin jos autossa sattuu olemaan äänikirja, tämä sääntö ei pidä. Tällä kertaa kävi niin, että sekä kotona että työmatkalla oli dekkari vuorossa. Kotona luin Anna Janssonin Vääriin käsiin -dekkarin. Janssonin teokset kuuluvat sarjaan "ihan luettavia mutta ei mieleenpainuvia". Vääriin käsiin kertoo teini-ikäisestä Hugosta, joka katoaa yhteyslautalta. Selviää, että Hugoa on kiusattu koulussa, mutta taustalla lienee muutakin. Samaan aikaan joku murhaa pikkukylän vanhuksia. Tappajan tielle osuu myös Maria Wernin kollegan Tomas Hartmanin äiti. Hugon sisko alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisista erillään. Miten käy siskolle ja löyykö Hugo? 



En tiedä, mistä johtuu, että äänikirjat tuntuvat aina hyviltä. Ehkä soittimeen valikoituvat jostain syystä vain laadukkaimmat teokset. Vaikka luen paljon dekkareita, Lars Kepler on minulle aika uusi tuttavuus. Salanimen taaksehan kätkeytyy pariskunta Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril (saan siis teoksen ujutettua lukuhaasteeseenkin). Keplerin Vainooja piti minut otteessaan. Yhtään ei haitannut lähteä ajamaan tunnin työmatkaa. Tosin väkivaltaa teoksessa on melkein liikaa joka minulle.Olen joskus katsonut TV:stä Hypnotisoija-elokuvan. Myös Vainoojassa päärooleissa ovat hypnotisoija Erik Maria Bark sekä melkein kuolleista herätetty suomalaissyntyinen entinen poliisi Joona Linna. Margot Silverman, viimeisillään raskaana oleva Linnan seuraaja, saa myös sijansa jutun johtajana. 

Juttuhan on siis vertahyytävä. Youtubeen ilmestyy video, jossa on kuvattu salaa ikkunan läpi naista normaaleissa arkipuuhissaan. Nainen löytyy raa'asti surmattuna. Ilmestyy uusi video, ja kolmas. Sarjamurhaajan kintereillä siis ollaan ja aina askelen jäljessä. Miten kummassa kaikki nivoutuu yhteen, on sitten eri juttu. Onko kyseessä kopioija, joka matkii vuosikymmenen takaista murhaa. Kyseisestä murhasta istuu tuomiotaan entinen pappi ja huumeidenkäyttäjä Rocky Kyrklund, jonka Erik Maria Bark on aikoinaan tutkinnan aikana hypnotisoinut. 

Vainoojassa toimii minusta kaikki. Lukija, tai tässä tapauksessa kuulija, vaihtaa mielipidettään sarjamurhaajasta teoksen loppupuolelle saakka. Jännitys säilyy loppuun saakka. Pientä säätöä tietysti voi aina olla, mutta kokonaisuudessaan tämä on kyllä "kamalan hyvä" dekkari. Kieli on sujuvaa. Lukijan ääni ärsyttää vain hiukan joissakin kohdissa. 

Tästä lähtien laitan kyllä verhot kiinni, jos olen yksin kotona pimeällä.

torstai 8. syyskuuta 2016

Lempi

Minna Rytisalon, kuusamolaisen äikänopen, esikoisteosta Lempi (Gummerus) on hehkutettu paikassa jos toisessakin. Eikä turhaan. Lempissä ääneen pääsee kolme henkilöä. On Viljami, pienviljelijän poika ja ujo isäntä pohjoisesta. On Elli, ruipelo piikatyttö, jonka Viljami ottaa vaimolleen Lempille avuksi. On Sisko, Lempin kaksoissisar, joka lähtee saksalaisen mukaan. Lempi itse ei ääneen pääse, mutta kaikkien kolmen kolmen kertojan katseet kääntyvät Lempiin, ja hänestä syntyy teoksen keskipiste.

Eletään Lapin-sodan aikoja. Viljami on elellyt isänsä kanssa kahdestaan vuosikaudet. Isän kuoltua Viljami jää hoitamaan kotitilaa, kun eräällä kauppareissulla tapahtuu jotain. Saavuttamaton kauppiaantytär Lempi iskee häneen silmänsä. Viljami on mennyttä miestä. Pian pari vihitäänkin, ja Lempi lähtee Pursuojalle Viljamin kanssa.

Onnea ei kuitenkaan kestä kuin hetken, kun Viljamille tulee pelätty kirje. Raskaisiin taloustöihin tottumaton Lempi jää Pursuojalle piika-Ellin kanssa. Samaan aikaan ennen niin läheinen Sisko jää saksalaisen Maxin pauloihin. Sota ei tässä kirjassa ole tärkeimmässä roolissa, vaikka vaikuttaakin henkilöiden elämänvaiheisiin.

Ehkä parasta Rytiojan teoksessa kertojien tajunnanvirtamainen ote, mikä korostuu varsinkin Viljamin ja Ellin osuuksissa. Kertojaäänet ovat erilaiset, mikä näkyy vaikkapa virkerakenteissa, tekstin intensiivisyydessä.


Meidän rannallamme kaikki on ennallaan, mutten kestä nähdä sitä, kaikki on oikein ja paikallaan ja samaan aikaan väärin, kauhealla tavalla, Kyllä minä muistan pirtin hiljaisuuden, millaista se oli, koko elämä yhtä kellon raksutusta seinällä, ja se minua siellä taas odottaa. Siksi olen tässä, ja vaikka missään ei ole hyvä, tässä on, sen verran kuin minulla enää ikinä voi olla. Saraheinä, hillan lehti, pursun oksa, siinä kaikki. Taivaalla sellainen yö ettei muualla.