Toukokuun luettuja

Toukokuussa(kin) luin hyviä kirjoja. Luetuksi tulivat Emmanuelle Pirotten Vielä tänään olemme elossa, Anne Tylerin Äkäpussi ja Cara Delevingnen & Rowan Colemanin Mirror Mirror. Lisäksi kuuntelin äänikirjana Miika Nousiaisen Juurihoidon ja Ilmar Taskan Pobeda 1946:n. Katja Törmäsen Karhun morsian sen sijaan jäi äänikirjana kesken. Jotenkin teos jäi junnaamaan, enkä oikein mieltynyt lukijaankaan. 

Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija. Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017) on hänen esikoisteoksensa, ja se on palkittu mm. vuoden 2016 parhaana historiallisena teoksena Ranskassa. Teoksen päähenkilö on saksalainen SS-sotilas Mathias, joka on soluttautunut vihollisjoukkoihin Ardenneilla sodan loppuvaiheessa. Mathias on jo alun alkaen tuntenut itsensä jotenkin irralliseksi tekijäksi sodassa, vaikka onkin tiennyt tuhoamisleireistä ja lähettänyt sinne väkeä alusmaista tunteilematta. Sotauraa tärkeämmäksi Mathias kokee aiemman oleskelunsa Kanadassa intiaanien rinnalla. Kanadaan hän on päätynyt sukusiteidensä takia. 

Mitä tapahtuu tunteettomalle tappokoneelle, kun hänelle työnnetään kyytiin pieni juutalaistyttö Renée? Eipä tiennyt pikkukylän pappi lasta pelastaessaan, että amerikkalaissotilaiden sijaan Jeeppiä ajoi natsi. Kuitenkin Mathias tuntee Renéen kohdatessaan kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihan kuin lapsella ja hänellä olisi jokin yhteys. Olen lukenut valtavasti kirjoja maailmansotien ajoilta ja holokaustista, tämä kuitenkin toi taas uutta näkökulmaa. Hieman ennalta-arvattavahan Vielä tänään olemme elossa on, mutta silti jännittävä ja koukuttava. Käännösoikeuksia on myyty hurjasti, ja takakannen mukaan elokuva on saanut ensi-iltansa viime vuoden lopulla. En kyllä löytänyt traileria netistä. Helmet-lukuhaasteessa laitoin teoksen kohtaan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelotti sen takia, että paljon aiheesta lukeneena pelkäsin pettymystä. Turhaan.

Viiltävä valo heijastui kanadalaisen kirkkaista silmistä! Dan astui vaistomaisesti taemmas. Mathias virnisti tälle peilin kautta pilkallisesti. Dan oli varma, että mies salaili jotakin. Hän ei aikonut poistua Paquetin tilalta ennen kuin salaisuus oli tuotu päivänvaloon. 

- Treets kertoi meille kiinnostavan jutun. Kaikesta päätellen SS-sioilla on tatuointi...

Anne Tylerin Äkäpussin (Johnny Kniga) sen sijaan laitoin kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Kyseessä on Shakespeare-sarja, jossa kahdeksan kirjailijaa tulkitsee Shakespearen näytelmiä. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmää en ole lukenut, mutta juoni on kyllä tuttu. Tylerin äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista, joka sosiaalisissa taidoissa olisi korjattavaa. Työpaikallaan päiväkodissa Kate laukoo kommentteja suorasukaiseen tyyliin, mikä ei aina miellytä vanhempia ja johtajaa. Kotona Kate on kotiorja professori-isälleen ja teini-ikäiselle siskolleen. 

Eräänä päivänä Katen isällä on ehdotus. Hänen korvaamattoman arvokas venäläinen tutkimusassistenttinsa Pjotr joutuu lähtemään maasta, koska viisumi vanhentuu. Ratkaisuksi isän ongelmaan voisi olla vaikkapa sopiva naimakauppa amerikkalaisen naisen kanssa. Teos on kevyen viihdyttävä, humoristinenkin. Ei kuitenkaan höttöä. Hyvän mielen kirja. Itselleni herkullisen teoksesta teki se, että olen työskennellyt pitkään venäläisten kanssa ja oli helppo kuvitella mielessään koomisen ihastuttava Pjotr, joka vähät välittää Katen estoista. 

Maanantaina kello 13.13:

Hei Kate! Me kävimme hakemassa vihkiluvan!

Ketkä me?

Isäsi ja minä.

No sillä lailla, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia 

yhdessä.

Mirror Mirror on malli-näyttelijä  Cara Delevingnen esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä kokeneemman kirjailijakonkarin Rowan Colemanin kanssa. Mirror Mirror on bändi, joka syntyy neljän koululaisen musiikkiprojektin tuloksena. Teoksen päähenkilö on Red, joka on melko syrjäytynyt nuori. Hän on yksinäinen ja häpeää äitinsä alkoholismia. Redin isä pistäytyy silloin tällöin kotona, muttei juurikaan piilottele sivusuhteitaan. 

Muut bändin jäsenet ovat Leo, Rose ja Naomi, joilla on myös omat ongelmansa. Yhteiskuntaluokista riippumatta jokaisella on jokin kipukohta tai peiteltävää. Leolla se on vankilassa istuva veli, Rosella taas vaikea uusioperhetilanne. Teoksen alussa Naomi on kadonnut jälkiä jättämättä. Hänet löydetään kuitenkin elossa, mutta häntä pidetään koomassa, eikä tiedetä, selviääkö hän. Naomin ollessa sairaalassa ystävysten välit kiristyvät. Red yrittää selvittää Naomin siskon kanssa, mitä Naomille oikein tapahtui ja kuka on syypää tilanteeseen. Redin kipupisteenä on myös hänen toivottoman yksipuolinen ihastuksensa Roseen. 

En oikein lämmennyt teokselle. Välillä teos tuntui tylsän junnaavalta, eivätkä henkilöt jostain syystä herättäneet minkäänlaisia sympatioita. Sain kuitenkin teoksen luettua, eikä jälkimaku ollutkaan ihan niin karvas,  kuin välillä ajattelin. Laitan teoksen lukuhaasteessa kohtaan 27.

Affinity Konar: Elävien kirja

Olen lukenut hurjan paljon holokaustista kertovia kirjoja, koskettavia selviytymistarinoita, jotka tietysti olosuhteista johtuen muistuvat toisiaan. Affinity Konarin teos Elävien kirja (WSOY, 2017) tuo kauhistuttavuudessaankin jotain uutta, sillä näkökulma on 12-vuotiaiden kaksostyttöjen, jotka "pääsevät" Sedän, Mengelen, koekaniineiksi Auschwitzissa.

Siskokset, Pearl ja Stasha, toimivat vuorotellen kertojina. Näin siskosten teot näyttäytyvät kahdesta suunnasta ja teos saa syvyyttä. Mengelen teoilla ei teoksessa mässäillä, mutta julmuus ja mielettömyys tulevat kuitenkin esille. Epäinhimilliset ihmiskokeet ovat toisaalta siskoksille tae mahdolliseen selviytymiseen. Kaksoset päättävätkin jakaa toisilleen tehtävät: Pearlin on muistettava menneisyys Stashan keskittyessä tulevaisuuteen.

Elävien kirja on kuvaus kaksosten välisestä rakkaudesta ja hyvin vahvasta siteestä. Sanotaanhan, että kaksonen voi tuntea toiselle aiheutettavan kivun. Itselläni ei tästä ole kokemusta. Joka tapauksessa tyttöjä pitää heikossa elämänliekissä ajatus siitä, että toinen selviäisi jotenkin Sedän teoista. Teoksen henkilöt ovat ainakin ulkoisesti tavallisiin keskitysleirikuvauksiin verrattuna erikoisia, keräsihän Mengele ympärilleen niin kaksoset, kolmoset, lyhytkasvuiset kuin albiinotkin. Jokainen on kuitenkin tunteva yksilö, jonkun lapsi, sisar.

Loppupuolella  intensiivisyys laskee ja teos tuntuu hieman "läsähtävän". Kokonaisuus on kuitenkin lukukokemuksena positiivinen, varsinkin kauniin kielen takia. Tarkat kuvaukset ja kokemattoman nuoren näkökulma ovat parhaita puolia.

Pearlissa oli uudenlaista harmautta; silmien alle oli kuin huomaamatta tullut hopeiset kuut, ja kun näin kerran sattumalta hänen kielensä, huomasin että siihen oli kasvanut nukkapeite. Pearlin kieli oli aina ollut paljon viisaampi kuin minun. Sanoin itselleni, että se oli pukenut sen ruman takin suojakseen, estämään sitä sanomasta rumia asioita, ja että oma kieleni hyötyisi sekin vastaavanlaisesta varokeinosta.

Kävin muutama vuosi sitten Auschwitzissa, joten minun oli helppo nähdä tapahtumat mielessäni. Ihme, jos tästä kirjasta ei tehdä elokuvaa.

Laitan tämän Helmet haasteen kohtaan 21. Sankaritarina.

Tess Gerritsen: Luutarha

Vielä tässäkin blogissa luetaan. Bloggaaminen on vain jäänyt, koska työpöydän ääressä istuminen on ollut niin kivuliasta. Tilanne on nyt kuitenkin parempi. Lannerankani siis murtui kolme kuukautta sitten, ja olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Kolmeksi viikoksi ehdin töihin lukuvuoden lopputohinoihin. Kevään aikana lukemani kirjat löytyvät Helmet-lukuhaasteen listauksesta tuosta sivupalkin linkistä. 

Puolitoista viikkoa sitten tarvitsin lukemista juna- ja lentomatkoille. Siivet veivät Udmurtiaan, syvälle Venäjälle. Matkoille otan yleensä mukaan pokkareita niiden keveyden takia. Kevyeksi osoittautui myös sisällöltään kotihyllystä löytynyt, ystävältä saatu kierrätyskirja - Tess Gerritsenin Luutarha. Tässä kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa lähtökohta on kiinnostava. Parisuhteessa pettynyt Julia ostaa ränsistyneen talon puutarhoineen Bostonin lähettyviltä. Kuinka ollakaan puutarhasta löytyy ruumis. 

Nykypäivän rinnalla lähtee kulkemaan toinen aikataso - 1800-luvun alkupuolen Boston. Fokus siirtyy köyhään lääkäriopiskelijaan Norris Marshalliin ja irlantilaissiirtolaiseen Mary Connollyyn. Bostonissa riehuu myös "viikatemies", kauhistuttava sarjamurhaaja. Joku yrittää lavastaa Norrisin syylliseksi. Ja miksi viikatemies tuntuu olevan Maryn vastasyntyneen siskontytön kannoilla? 

Hyviä puolia teoksessa on ovat makaaberit kuvaukset lääkäriopintojen menetelmistä ja se, ettei "viikatemiehen" henkilöllisyys selviä heti alussa. Teoksen henkilöt jäävät sen sijaan yksipuolisiksi ja tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Voi miksi, miksi, on aina pakko saada mukaan se pakollinen väkisin väännetty rakastuminen! 

Enpä tiedä, tarvinneeko Gerritseniin palata. Menköön tämä lukuhaasteessa kohtaan 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään. Onhan tämä maannut hyllyssäni jo toista vuotta. 

Vaimoa vailla

Lukupiirissämme on menossa kierros, jossa jokaiselle osallistujalle arvotaan maanosa, johon kirjan pitää liittyä. Lisäksi kirjan nimessä on jollakin tavoin esiinnyttävä luonteenpiirre. Älkääkä kysykö, mistä näitä valintakriteereitä syntyy. Joka tapauksessa tuli minun vuoroni. Maanosana Amerikka (Etelä- tai Pohjois-). Summamutikassa tartuin Robert Goolrickin teokseen Luotettava vaimo (Karisto, 2011).

Teos lähtee liikkeelle talviselta asemalaiturilta wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. Rikas Ralph Truitt, jo vuosia sitten leskeksi jäänyt, on astunut tavallisen rahvaan sekaan ja odottaa junalla saapuvaa morsiantaan. Tulevaa vaimoaan hän ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt, vaimoehdokkaan kuvakin osoittautuu ihan toisen ihmisen kuvaksi. Junasta kuitenkin astuu kaunis ja vaatimaton Catherine, joka on tarttunut Truittin ilmoitukseen.

Maalaisliikemies etsii

luotettavaa vaimoa.

Käytännön pakosta, 

ei romanttisista syistä. 

Jos jo alku perustuu valheelle, miten pariskunnan käy? Onko vaimo luotettava? Teoksessa on paljon tarkkaa kuvausta ja toistoa käytetty tehokeinona. Motiiveina ovat kylmyys (myös henkinen kylmyys), himo ja dekadenssi sekä Truittin pakkomielle saada hyvittää pojalleen menneet. Teemoja - jaa-a - paremman elämän tavoittelu, kosto ja katumus.

Mikään perinteinen lälly rakkausromaani teos ei sentään onneksi ole. Tarinan ja kielen avulla pyritään kenties salaperäisyyteen ja mystiikkaan, edellisen vuosisadanvaihteen rumankauniiseen tarinointiin. Takakannessa hehkutetaan kovasti ja verrataan moneen klassikkoon. Eihän tämä du Maurierin tasolle yllä, mutta ihan kohtalainen lukukokemus kuitenkin - kaikessa ennalta-arvattavuudessaankin.

Sykähdyttävä Williams

Viime vuoden mieleenpainuvin lukukokemus oli John Williamsin Stoner. Kertomus miehestä, joka rakasti kirjoja. Eipä olekaan ihme, että odotukset olivat korkealla saadessani käteeni toisen Williamsilta suomennetun teoksen Butcher´s Crossing. Alkuperäinen teos on ilmestynyt Yhdysvalloissa 1960.

Butcher´s Crossingin miljöö eroaa Stonerista täysin. Eletään 1870-lukua. Nuori William Andrews jättää yliopisto-opintonsa kesken ja lähtee etsimään itseään länteen. Hän saapuu pahaiseen Butcher´s Crossingin kylään, ja paksun rahavyönsä myötä huomaa pian olevansa pienen biisoninmetsästäjäryhmän rahoittaja. Muut luulevat, että Williä on "höynäytetty", mutta lukija tietää paremmin: Willin tavoitteena on päästä preerialle, mahdollisimman syvälle luontoon.

Tappokone Miller, ilkeä nylkijä-Schneider sekä Charley Hoge, härkävankkurien hallitsija, lähtevät matkaan, jonka on määrä kestää muutama viikko. Miller on kymmenisen vuotta aikaisemmin nähnyt syrjäisessä laaksossa valtavan biisonilauman ja on siitä asti haaveillut palaavansa tappamaan puhvelit. Will Andrews on matkassa keltanokkana, joka joutuu voittamaan itsensä yhä uudelleen vastaan tulevissa haasteissa.

Teoksen aihe on kauhea. Miehet toimivat kuin koneet tappaessaan ja nylkiessään biisoneita. Lopulta myös Andrews. Kuitenkin Williams saa kaiken näyttämään karmaisevuudessaan kauniilta. Villi luonto, joka ei armoa tunne, mutta villi luonto myös ihmisen sisällä. Lähellä on kuitenkin jo uusi aika, rautatie on valjastettu kulkemaan läpi preerian. Sama haikeus kuin Stonerissa on myös Willissä. Butcher´s Crossissa Will näkee itsensä kuin ulkoapäin pohtiessaan pahuutta ja ihmisyyttä.  

"Se oli jotain, Andrews jatkoi katkonaisesti muttei pystynyt sanomaan mitä halusi. Se oli jotain, minkä hän oli tuntenut sisimmässään hetkittäin pitkällä ratsastuksella tasangon halki ja biisonijahdissa silmänräpäyksen ajan, kun iso eläin oli tutissut ja rojahtanut maahan, ja kuumassa, tukahduttavassa lemussa, joka oli noussut ruhosta nyljettäessä, ja myräkän kaikenkattavassa valkeudessa ja siinä miten tiettömältä, jäljettömältä laakso oli näyttänyt myräkän jälkeen. Oliko se kaikissa? hän kysyi käyttämättä noita sanoja."

Odotukset täyttyivät.

Butcher´s Crossingista on hienosti kirjoittanut mm. Kaisa Reetta.