Essi Ihonen: Ainoa taivas

Hieman pelosekaisin tuntein tartuin Essi Ihosen Ainoa taivas -esikoiskirjaan. Uskonnollisista yhteisöistä kertovat kirjat kun tuntuvat usein jotenkin ahdistavilta. Ahdistus on läsnä päähenkilön, Ainon, kotona. Aino on lukiolainen, perheensä nuorin. Isoveli Valo on irtautunut yhteisöstä jo vuosia sitten, perustanut perheen ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Suvi-sisko avioituu Larinsa kanssa, ja kumman kiire on vanhemmilla naittaa Ainokin saman kylän pojan, Armon, kanssa. 

Isä on ehdoton. "Surun äänet olivat kodissamme vahvat. Isä suri meistä eniten. Toisinaan äänekkäästi käydessään anomassa anteeksiantoa, aina sunnuntaisin. - - Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun oli vaikea mahtua", Aino kertoo. 

Ainossa kasvaa kapina. Hän ei niinkään kapinoi uskoa ja uskontoa vastaan vaan sitä ennalta asetettua roolia vastaan, joka hänelle naisena määrätään. Äiti on alistettu, kohtaloonsa tyytynyt harmaa olento. Siskon elämäkin on valmiiksi suunniteltu - ja suunnittelijoina ovat perheen ja suvun miehet. Ainolla on älyä ja kiinnostusta opiskeluun. Jos hän menisi Armolle vaimoksi, hän saisi unohtaa opiskelun ja uran heti lukion jälkeen. Naisen tehtävänä on lisääntyä. "´Kirjassakin se sanotaan, että maa tulee täyttää lapsilla´, isä siteerasi itseään."

Ainon tukena on veli ja erityisesti veljen Leeni-vaimo, jonka kautta Aino näkee toisenlaisen naisen mallin. Aino iloitsee Frans-pojan onnellisesta lapsuudesta ja vertaa sitä omiin, ankeisiin varhaisvuosiinsa. Ei Ainon elämä kuitenkaan täysin ilotonta ole. Leirillä hän kokee yhteenkuuluvuutta ja iloa, kun pääsee hengittämään vapaammin. Eikä Aino ole mielestäni luopunut uskosta, hän on vain noussut vastarintaan alistamista ja järjettömiä rituaaleja kohtaan. 

Armo jää melko pintapuoliseksi henkilöksi, sätkynukeksi, joka myös asetetaan tiettyyn muottiin. Hieman odotin kliseistä uljasta ratsumiestä uskonyhteisön ulkopuolelta. Onneksi sitä ei tullut. Ainon suhde vanhempiinsa tai pikemminkin vanhempien suhde tyttäreensä on pelottava. Voisiko tuollaista kylmyyttä todella olla olemassa? Säilyykö siskosten välinen suhde? Onko se alkujaankaan ollut lämmin ja toimiva? Miksi joillakin henkilöillä on melko hassunkurisilta tuntuvat nimet? Mitä Armo ja Valo symboloivat?

Ahdistusta teos herättää odotushorisontin mukaisesti. Onko meillä Suomessa todellakin tällaisia yhteisöjä, joissa nuoret naiset kurovat hiukset piiloon huivilla, eikä paljaita käsivarsia ja sääriä sallita näytettävän? Tulee mieleeni, kun takavuosina opetin muslimeja. Tiukkojen huntujen alla oli kuitenkin upeita kultakoruja ja kauniita vaatteita, ei ankeutta. 

Ainoa taivas on kuitenkin teos toivosta. Aino selviytyy varmasti.  Pidän teoksesta kovasti. Helmet-lukuhaasteen kohtiin en tätä saa mahtumaan. Mielestäni teos ei mitenkään erityisesti ole nuortenkirja, vaikka päähenkilö vielä nuori onkin. Lukiolaisilleni ja ehkäpä yseillekin voin tätä suositella. Se sopii hyvin vaikkapa vaikuttavaksi teokseksi vallankäyttöä koskevaan aihepiiriin.

Toukokuun luettuja

Toukokuussa(kin) luin hyviä kirjoja. Luetuksi tulivat Emmanuelle Pirotten Vielä tänään olemme elossa, Anne Tylerin Äkäpussi ja Cara Delevingnen & Rowan Colemanin Mirror Mirror. Lisäksi kuuntelin äänikirjana Miika Nousiaisen Juurihoidon ja Ilmar Taskan Pobeda 1946:n. Katja Törmäsen Karhun morsian sen sijaan jäi äänikirjana kesken. Jotenkin teos jäi junnaamaan, enkä oikein mieltynyt lukijaankaan. 

Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija. Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017) on hänen esikoisteoksensa, ja se on palkittu mm. vuoden 2016 parhaana historiallisena teoksena Ranskassa. Teoksen päähenkilö on saksalainen SS-sotilas Mathias, joka on soluttautunut vihollisjoukkoihin Ardenneilla sodan loppuvaiheessa. Mathias on jo alun alkaen tuntenut itsensä jotenkin irralliseksi tekijäksi sodassa, vaikka onkin tiennyt tuhoamisleireistä ja lähettänyt sinne väkeä alusmaista tunteilematta. Sotauraa tärkeämmäksi Mathias kokee aiemman oleskelunsa Kanadassa intiaanien rinnalla. Kanadaan hän on päätynyt sukusiteidensä takia. 

Mitä tapahtuu tunteettomalle tappokoneelle, kun hänelle työnnetään kyytiin pieni juutalaistyttö Renée? Eipä tiennyt pikkukylän pappi lasta pelastaessaan, että amerikkalaissotilaiden sijaan Jeeppiä ajoi natsi. Kuitenkin Mathias tuntee Renéen kohdatessaan kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihan kuin lapsella ja hänellä olisi jokin yhteys. Olen lukenut valtavasti kirjoja maailmansotien ajoilta ja holokaustista, tämä kuitenkin toi taas uutta näkökulmaa. Hieman ennalta-arvattavahan Vielä tänään olemme elossa on, mutta silti jännittävä ja koukuttava. Käännösoikeuksia on myyty hurjasti, ja takakannen mukaan elokuva on saanut ensi-iltansa viime vuoden lopulla. En kyllä löytänyt traileria netistä. Helmet-lukuhaasteessa laitoin teoksen kohtaan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelotti sen takia, että paljon aiheesta lukeneena pelkäsin pettymystä. Turhaan.

Viiltävä valo heijastui kanadalaisen kirkkaista silmistä! Dan astui vaistomaisesti taemmas. Mathias virnisti tälle peilin kautta pilkallisesti. Dan oli varma, että mies salaili jotakin. Hän ei aikonut poistua Paquetin tilalta ennen kuin salaisuus oli tuotu päivänvaloon. 

- Treets kertoi meille kiinnostavan jutun. Kaikesta päätellen SS-sioilla on tatuointi...

Anne Tylerin Äkäpussin (Johnny Kniga) sen sijaan laitoin kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Kyseessä on Shakespeare-sarja, jossa kahdeksan kirjailijaa tulkitsee Shakespearen näytelmiä. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmää en ole lukenut, mutta juoni on kyllä tuttu. Tylerin äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista, joka sosiaalisissa taidoissa olisi korjattavaa. Työpaikallaan päiväkodissa Kate laukoo kommentteja suorasukaiseen tyyliin, mikä ei aina miellytä vanhempia ja johtajaa. Kotona Kate on kotiorja professori-isälleen ja teini-ikäiselle siskolleen. 

Eräänä päivänä Katen isällä on ehdotus. Hänen korvaamattoman arvokas venäläinen tutkimusassistenttinsa Pjotr joutuu lähtemään maasta, koska viisumi vanhentuu. Ratkaisuksi isän ongelmaan voisi olla vaikkapa sopiva naimakauppa amerikkalaisen naisen kanssa. Teos on kevyen viihdyttävä, humoristinenkin. Ei kuitenkaan höttöä. Hyvän mielen kirja. Itselleni herkullisen teoksesta teki se, että olen työskennellyt pitkään venäläisten kanssa ja oli helppo kuvitella mielessään koomisen ihastuttava Pjotr, joka vähät välittää Katen estoista. 

Maanantaina kello 13.13:

Hei Kate! Me kävimme hakemassa vihkiluvan!

Ketkä me?

Isäsi ja minä.

No sillä lailla, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia 

yhdessä.

Mirror Mirror on malli-näyttelijä  Cara Delevingnen esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä kokeneemman kirjailijakonkarin Rowan Colemanin kanssa. Mirror Mirror on bändi, joka syntyy neljän koululaisen musiikkiprojektin tuloksena. Teoksen päähenkilö on Red, joka on melko syrjäytynyt nuori. Hän on yksinäinen ja häpeää äitinsä alkoholismia. Redin isä pistäytyy silloin tällöin kotona, muttei juurikaan piilottele sivusuhteitaan. 

Muut bändin jäsenet ovat Leo, Rose ja Naomi, joilla on myös omat ongelmansa. Yhteiskuntaluokista riippumatta jokaisella on jokin kipukohta tai peiteltävää. Leolla se on vankilassa istuva veli, Rosella taas vaikea uusioperhetilanne. Teoksen alussa Naomi on kadonnut jälkiä jättämättä. Hänet löydetään kuitenkin elossa, mutta häntä pidetään koomassa, eikä tiedetä, selviääkö hän. Naomin ollessa sairaalassa ystävysten välit kiristyvät. Red yrittää selvittää Naomin siskon kanssa, mitä Naomille oikein tapahtui ja kuka on syypää tilanteeseen. Redin kipupisteenä on myös hänen toivottoman yksipuolinen ihastuksensa Roseen. 

En oikein lämmennyt teokselle. Välillä teos tuntui tylsän junnaavalta, eivätkä henkilöt jostain syystä herättäneet minkäänlaisia sympatioita. Sain kuitenkin teoksen luettua, eikä jälkimaku ollutkaan ihan niin karvas,  kuin välillä ajattelin. Laitan teoksen lukuhaasteessa kohtaan 27.

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että syytät itseäsi muidenkin ihmisten epäonnesta? Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset (Otava, 2018) esittelee meille Morrigan Korpin, kirotun tytön, joka pelkällä läsnäolollaan saa aikaan onnettomuuksia ja epäonnistumisia. Morrigan on syypää niin hillon homehtumiseen kuin vanhusten luunmurtumiin, koska sattuu olemaan syntynyt Ehtoona. Morrigania kohdellaan myös kotona kaltoin. Poliitikkoisä ei juuri rakkauttaan osoita, ja äitipuoli on klassisen itsekeskeinen ja paha. 

Ehtoo lähestyy ja samalla Morriganin yhdestoista syntymäpäivä, jolloin Morriganin on määrä kuolla. Yllättäen tyttö saa tarjouksia suojelijoista. Hän pitää tarjouksia kiusantekona, eikä laita toivoaan niihin. Kuitenkin viime hetkillä Korppien kartanon ovella seisoo punatukkainen veijarimainen Jupiter Pohjoinen, joka puhuu Morganin mukaansa. Matka kohti Nevermooria alkaa painostavissa tunnelmissa. Jupiter on valinnut Morganin ehdokkaakseen Nevermoorin Meineikkaaseen Seuraan, ja seuraan päästäkseen kokelaan on tietysti läpäistävä koetukset ja esiteltävä erityiskykynsä. Morgan ei vain tunnu tietävän, onko hänellä erityiskykyä ollenkaan, eikä Jupiterista saa mitään irti. Tämä kehottaa vain olemaan hätäilemättä. Ongelmia tuo lisäksi se, että Jupiter on kuljettanut Morganin kepulikonstein Vapaavaltioon ja Nevermooriin, ja poliisi on jatkuvasti kyselemässä papereita. 

Luen aika vähän fantasiaa, mutta kyllähän Townsendin teoksessa on kaikki perinteiset fantasiakirjallisuuden piirteet. Morgan on viaton, hyljeksitty lapsi. Jupiter on auttaja, kannustaja, joka laittaa Morganin näkemään vahvuutensa. On useita vastavoimia, ilkeitä kanssakilpailijoita. Morganin koettelemuksissa kuljetaan kummallisilla kulkuneuvoilla ja vielä kummallisemmilla eläimillä. Tavataan noitia ja eläviä kuolleita. Tehdään silmänkääntötemppuja. Suurin piirtein mikään ei ole pysyvää. On epävarmuutta ja epäilyä, mutta myös iloa ja toivoa. Teemana varmasti tässäkin teoksessa on henkinen kasvu, rohkaisun ja ystävyyden merkitys.

Morganin koetukset ei kuitenkaan ole kovin pelottava ja ahdistava - ainakaan näin aikuisen lukijan näkökulmasta. Koettelemukset menevät ohi nopeasti, ja teoksessa on seesteisempiäkin hetkiä. Aina voi mennä Jupiterin kotina toimivan Deukalionin sauhubaariin rentoutumaan vaikkapa laventelisauhuissa. Teoksessa on paljon huumoria, mikä osaltaan johtunee ammattitaitoisesta kääntäjästä, onhan käännöstyö Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Meineikkaan seuran jäsen olisi minustakin mukava olla.Tosin pari kertaa näin punaista teosta kuunnellessani. Ei kai edelleenkään ole suomen kielen mukaista käyttää potentiaalin imperfektiä? Eihän sellaista muotoa edes ole! Mietin, oliko lieni-sanan käyttö tyylikeino, mutten sitä sellaiseksi usko.

Helsingin Sanomien arvostelusta luin, että teokseen on kaavailtu yhdeksää osaa, käännösoikeuksia on myyty hurjasti ja elokuvaa suunnitellaan. Oliskohan Morganista Harry Potterin manttelinperijäksi? Ainakin se on ihan koukuttava näin keski-ikäisen lukijankin mielestä, ja minulle kyllä äikänopena sopii, että saadaan uusi houkutin lukemista etsiville nuorille. 

Teoksen maailmaan pääsin Storytelin äänikirjan kautta. Helmet-lukuhaasteessa teos sopii oikein hyvin kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kalevanpoikien kronikka lähtee liikkeelle vanhan Väntin pohdinnoista hänen kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämäkertaa. Väntti on tuohtunut, kun hänen tietonsa on asetettu kyseenalaisiksi. Niinpä Väntti päättää kertoa koko tarinan. 

JP Koskinen osaa yllättää. Kalevanpoikien kronikka on hämmästyttävä keitos Kalevalasta, mytologiasta ja kirkkohistoriastakin tuttuja tapahtumia ja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, ristiretkien vuosisadalle. Kertojana on Väntti, Ahti Saarelaisen avioton poika, jonka Ahti antaa kasvattipojaksi kuuluisalle loitsujen taitajalle, kiukuttelevalle Väinölle. Väntti oppiikin nopeasti taitavaksi sanailijaksi, joka muistaa tarinat ja värittää niitä, sen minkä kerkiää. Teoksen kieli saakin paikoin Kalevalan rytmin kerrontaansa.

Naistenmies Ahti, vanha Väinö ja heidän toverinsa Seppo Ilmarinen virittävät purtensa ja lähtevät Miklagårdiin asioille. Väntille on suunnitelmissa oma rooli, joten hän pääsee matkalle mukaan. Määränpäässä Väntti joutessaan tutustuu Henriin ja tämän oppipoikaan, jotka yhdessä opettavat hänelle asioita Ristin-Kiesuksesta. Sepon matkassa Väntti pääsee kuulun sotateknikon Stauriakoksen pajalle. Vanhaa tiedemiestä auttelee hänen lapsenlapsensa, kaunis Irene. 

Koskisen teos on Väntin kasvukertomus. Matkan aikana Väntti kasvaa pojasta nuoreksi mieheksi - ehkä vähän liiankin nopeasti. Kotiin palattuaan hän ei enää ole sama sinisilmäinen lapsi kuin lähtiessään. Silmät ovat avautuneet oikeastaan kaikkien matkalla mukana olleiden miesten osalta, eikä paljastunut kuva aina ole mitenkään mairitteleva. 

Miklagårdin matkan lisäksi teokseen mahtuu niin metsänpeittoa kuin sotanäyttämöitä. Tosin kummoinen taistelija ei Väntti taida olla, vaan suullinen sodankäynti on hänen vahvuutensa. Ja toden totta, kyllähän Väntti taitaa tietää, mitä piispa Henrille oikeasti tapahtui. Mutta voiko kertojaan luottaa? 

Kalevanpoikien kronikka avautuu lukijalle parhaiten, jos Kalevala on tuttu. Teos sisältää niin paljon intertekstuaalisuutta, että sen lukeminen on paikoin jopa uuvuttavaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, syy-seuraussuhteita etsitään ja löydetäänkin, ja välillä muistellaan vanhoja. Tylsä teos ei missään tapauksessa ole. Yllättävät yhteydet ja stereotypisten mielikuvien rikkominen sai ainakin minut hekottelemaan. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Sata suomalaista 2017 - osa 7

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017) "aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen". Näin teosta kuvaillaan takakannessa. Teoksen päähenkilö on lukion päättävä Pinja, suorittaja, joka penkkaripäivänä huomaa poikaystävänsä Artun pettäneen hänet ilkeästi - ja vieläpä Pinjan parhaan ystävän kanssa. Mikä klassinen - ja herkullinen - aloitus!

Pinjalla on salaisuus. Hän on ollut pienenä selkäleikkauksessa, josta on jäänyt kipeät arvet. Yhdessä tämän ja hylätyksi tulemisen kokemuksen takia Pinja linnoittautuu kotiinsa. Vain pikkusisko saa hänet irtautumaan eristäytyneisyydestään. Kuka on Tuulia, tyttö, joka ilmestyy tyhjästä Pinjaa häiritsemään ja jonka kanssa Pinja kinastelee niin, että äiti ehdottelee jo psykiatrin tapaamista. Terapiaan Pinja ei mene, mutta äiti saa hänet pakotettua menemään töihin hoitamaan kaupungin istutuksia. Samassa paikassa on töissä Virve, punatukkainen ja vihreätukkainen tyttö, joka tuoksuu pihkalle ja joka saa Pinjan oudon sekaisin. Mitä tapahtuu Hollolassa, isovanhempien luona, jonne äiti on karkottanut Pinjan "epänormaalin" suhteen takia? 

Teoksesta on hankala kertoa, jottei paljastaisi liikaa juonesta. Selitys Pinjan outoon synnynnäiseen "selkävammaan" löytyy. Teoksessa kuljetaan niin reaalimaailmassa kuin Hiiden mailla sekä Tapion ja Tellervon tanhuvilla. Suomalaisen mytologian hahmot, metsänneidot ja sinipiiat tulevat tutuiksi, mutta kovin pintapuolisesti. Henkilöt jäävät kovin stereotypisiksi, eikä asioiden anneta kehittyä tarpeeksi hitaasti. Toisaalta kysehän on neliosaisen sarjan aloitus, joten toiveissa on henkilöiden syventäminen. Varsinkin Pinjan äiti jää ohueksi, samoin Arttu. Täysin ei myöskään vielä käy selville, mikä Virven on ajanut kotoaan. Pelkkä kyllästyminen paikkaan ei riitä.

Mytologian tuominen nykypäivään on kiinnostavaa. Ehkäpä palaamme vielä Hiitolaankin, nyt siellä vierailu jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Huumoria on yritetty tuoda mukaan, mutta lähinnä Tuulian puhekielinen sanailu tuo myötähäpeää. Pinjan seksuaali-identiteetin hakeminen on ihan kiinnostava aihe, mutta tässä minusta jopa turha. Aineksia on liian paljon, ja epäloogisuuksiakin on. Opettajaäidin lapsi on päiväkodissa kesälläkin, isoisä vie alaikäisen baariin jne. Jostakin kumman syystä minulle tulee mieleen, että teos olisi toiminut parhaiten itsenäisenä teoksena, jossa olisi keskitytty Pinjan elämään abivuoden jälkeen, henkiseen kasvuun ja petoksesta selviytymiseen, ilman väkisin liimattua fantasiaosuutta. Nyt jää mielikuva, että Pinjan nykypäivä oli ympätty teokseen hutiloiden, jotta päästää fantasiaosuuksiin. Osuudet ovat kuin eri teoksista. Ehkäpä tämä tasoittuu jatko-osien myötä.  Pakko kuitenkin kysyä, miksi esikoiskirjan pitää aloittaa neliosainen sarja.

Aion siis tosiaan lukea jatko-osat, vaikka tässä kriittinen olenkin ollut. Toki otan teoksen esille myös vinkatessani kirjoja yläkoululaisille. Ehkäpä jonkun saa tarttumaan kirjaan tälläkin, jos ei muuta niin kertomalla, että tässä alaikäinen ryyppää. Se toimii aina. 

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kirjastossamme on ulko-oven luona nuortenkirjahylly, jossa on henkilökunnan suosituksia houkuttelemassa nuoria (ja vähän vanhempiakin) lukemaan.

Mikael Niemi: Aivot pellolle

Ei ole helppoa olla 16-vuotias poika. Tähän tulokseen tulen joka päivä töissä - pienen maaseutukoulun äikänmaikkana. Helppoa ei ole Mikael Niemen Aivot pellolle -romaanin (suom. Outi Menna, WSOY, 2011) päähenkilölläkään, 16-vuotiaalla lukiolaispojalla, joka on rakastunut koulun kauneimpaan tyttöön. 

Mikään varsinainen rakkausromaani teos ei ole, vaikka ihastuminenkin juonteena löytyy. Minäkertoja toteaa olleensa näkymätön, vaan nyt hän aikoo näkyväksi. "Kuudentoista vuoden ajan olen ollut harmaa. Voin puhua nyt suoraan, kun kaikki on joka tapauksessa mennyttä. - - Nyt elämäni on ohi ja kirjoitan tätä raivon vallassa, kynä tärisee kädessäni, minun tekisi mieli huutaa, hajottaa jotain, tuhota." Näkyväksi koulussa kertoja yrittää tulla pukeutumalla äidin siivoustakkiin ja kulkemalla tietoisesti räkä poskella. Hän haluaa osoittaa, ettei toisten mielipiteillä ole hänelle väliä. 

Väliä on kuitenkin sillä, että p-päät jahtaavat Pållea, vaikka tämä ärsyttävä nörtti onkin. Kertoja saa siinä sivussa "turpiinsa" Pållea puolustaessaan. Ja Pållen vanhemmat! He vasta kummallisia ovatkin. Pållella on salaisuus, jonka piiriin kertoja hiljalleen pääsee. Tämän salaisuuden selville saaminen ei millään tavalla helpota kertojan angstia. 

Turhautuneisuutta ja elämän vaikeutta kuvastavat myös luma-linjalla lukiossa opiskelevan kertojapojan runot, joita hän salaa käy laittamassa taidelinjan ilmoitustaululle. Miksi rehtori repii ne aina pois? Mitä runoista ajattelee vihreäsilmäinen Lavendel?

Niemen teos on pääosin synkeä mutta samalla lempeän itseironinen, teemoiltaan aina yhtä ajankohtainen. Mikä ero on todellisuudella ja väkivaltaisilla kuvitelmilla?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Se yksi oli Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Seita Vuorela: Lumi

Sata suomalaista 2017 - osa 1

Seita Vuorelan postuumi , Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä teos Lumi (WSOY, 2016) kertoo teheranilaisesta Siamakista, joka asuu Pohjoisen maan Itäisessä lähiössä. Siamak on nyt viidentoista, ja Suomeen hän on muuttanut 6-vuotiaana. Kavereita Siamak ei kotiinsa kutsu, hän häpeää valtaväestön kodeista poikkeavaa kotiaan, joka on sisustettu itämaisilla matoilla. Häpeän kohteina lienevät myös hänen vanhempansa, isä, joka tuijottaa Lähi-idän uutisia, ja äiti, joka ei tunnu selviävän suomen kielellä asioinnista ilman lastensa apua.

Siamak ei kuitenkaan ole yksinäinen. Hänellä on ystäviä, ja on ollut tyttöystäväkin, Noora, joka osoittaa arvonsa Siamakille teoksen loppupuolella. Kaveripiirin ytimen muodostavat Siamakin pelikaverit. Siamak nimittäin pelaa jääkiekkoa. "Kunnioitus jätkäporukassa nojaa siihen, ettet sä ota vastaan päänaukomista, keneltäkään." Siamak on kuitenkin aina toisille jollakin tavoin vieras tai ainakin itse kokee sellainen olevansa.

Siamakin  elämä menee sekaisin, kun hänen vanhempansa lupaavat väliaikaisen kodin Atishalle, Siamakin lapsuudenystävälle, tytölle, joka on lähdettävä Iranista bloggaamisensa tähden. Siamak joutuu kahden tulen väliin. Hän ei halua huivipäistä tyttöä sotkemaan hänen kuvioitaan ja mainettaan kaveriporukassa. Toisaalta  hän kuitenkin potee omantunnon tuskia, kun jättää Atishan selviytymään yksin. Atisha tuo kuitenkin Siamakille ja hänen vanhemmilleen tuulahduksen uudenlaisesta persialaisuudesta. Tytön ei tarvitse alistua.

Tuoretta teoksessa on päähenkilöiden kansallisuus. Iranilaistaustaisista nuorista ei ole paljoa suomalaisessa kirjallisuudessa puhuttu. Toisaalta teoksessa viljellään suomalaisten stereotypioita. Maahanmuuttajia pidetään automaattisesti muslimeina, ja päivitellään näiden alkoholinkäyttöä ja sianlihansyöntiä. Teoksen loppukohtaus on epäuskottava. Teoksessa kulkee rinnakkaistarinana satu Lumikuningattaresta, joiden henkilöiden Atisha ja Siamak vertautuvat. Minusta satu jäi irralliseksi ja rikkoi teoksen tiiviyden. Fantasiapiirteet tuntuvät päälleliimatuilta.

Lumi-teoksella osallistun myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen. Helmet 2017 -lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. "´Jätkät luulee mua muslimiksi, jos toi huivipää roikkuu perässä. Mulla on ollut iso homma vierottaa ne siitä  harhaluulosta enkä mä rupea tuon muijan takia vesittämään sitä varsinkaan nyt, kun meillä on kevään tärkeet pelit edessä.´"

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Jälleen löysin kirjastosta hyvän, kotimaisen nuortenkirjan vinkattavaksi oppilaille. Harri Veistisen esikoisteos Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S, 2016) vie lukijansa pieneen Kiukaisten taajamaan. Ysiluokkalainen Rene noudattaa isoveljensä ohjeita: hän yrittää olla keskiverto ja huomaamaton. Hänen pitää olla tekemättä itsestään numeroa ja olla rakastumatta luokan kauneimpiin tyttöihin. 

 

Renen koulu tuntuu ihan tavalliselta yläkoululta. On kaveriporukoita, ysejä, kaseja, kuivakoita opettajia, kiusaajia ja kiusattuja. Renen ysiluokka alkaa olla loppusuoralla, kun häntä alkaa "viirata". Rene päättää perustaa poikabändin tuomaan vähän säpinää kuolleeseen kylään. Tavoitteena on esiintyä play backina koulun juhlassa, tanssiliikkeita unohtamatta - ehkäpä tällä irtoaisi myös tyttöjen huomio. Renen kaveri Onni on kauhuissaan. Nörtti-Topikaan ei innostu projektista. Lähteekö sentään koulukiusattu kasiluokkalainen Patrik mukaan? Jaksaako ´"sukulaistyttö" Hilda olla tukena?

Veistisen kirjan helmi on teoksen alaviitteet, joissa kertojana toimiva Rene kommentoi tekemisiään kerrontaansa. Tällä hän saa lukijan lähemmäksi teosta, henkilökohtaisen otteen. Huumori värittää teosta, ja huumori teoksessa syntyy oikeastaan siitä, että Rene osaa nauraa itselleen ja touhuilleen. Yllätys onkin, että teos saa lukijan myös itkemään, vaikkakin lukijalle annetaan kyllä vinkkejä tapahtumista. Renen toiminta saa selityksensä.