maanantai 3. syyskuuta 2018

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Hieman pelosekaisin tuntein tartuin Essi Ihosen Ainoa taivas -esikoiskirjaan. Uskonnollisista yhteisöistä kertovat kirjat kun tuntuvat usein jotenkin ahdistavilta. Ahdistus on läsnä päähenkilön, Ainon, kotona. Aino on lukiolainen, perheensä nuorin. Isoveli Valo on irtautunut yhteisöstä jo vuosia sitten, perustanut perheen ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Suvi-sisko avioituu Larinsa kanssa, ja kumman kiire on vanhemmilla naittaa Ainokin saman kylän pojan, Armon, kanssa. 


Isä on ehdoton. "Surun äänet olivat kodissamme vahvat. Isä suri meistä eniten. Toisinaan äänekkäästi käydessään anomassa anteeksiantoa, aina sunnuntaisin. - - Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun oli vaikea mahtua", Aino kertoo. 

Ainossa kasvaa kapina. Hän ei niinkään kapinoi uskoa ja uskontoa vastaan vaan sitä ennalta asetettua roolia vastaan, joka hänelle naisena määrätään. Äiti on alistettu, kohtaloonsa tyytynyt harmaa olento. Siskon elämäkin on valmiiksi suunniteltu - ja suunnittelijoina ovat perheen ja suvun miehet. Ainolla on älyä ja kiinnostusta opiskeluun. Jos hän menisi Armolle vaimoksi, hän saisi unohtaa opiskelun ja uran heti lukion jälkeen. Naisen tehtävänä on lisääntyä. "´Kirjassakin se sanotaan, että maa tulee täyttää lapsilla´, isä siteerasi itseään."

Ainon tukena on veli ja erityisesti veljen Leeni-vaimo, jonka kautta Aino näkee toisenlaisen naisen mallin. Aino iloitsee Frans-pojan onnellisesta lapsuudesta ja vertaa sitä omiin, ankeisiin varhaisvuosiinsa. Ei Ainon elämä kuitenkaan täysin ilotonta ole. Leirillä hän kokee yhteenkuuluvuutta ja iloa, kun pääsee hengittämään vapaammin. Eikä Aino ole mielestäni luopunut uskosta, hän on vain noussut vastarintaan alistamista ja järjettömiä rituaaleja kohtaan. 

Armo jää melko pintapuoliseksi henkilöksi, sätkynukeksi, joka myös asetetaan tiettyyn muottiin. Hieman odotin kliseistä uljasta ratsumiestä uskonyhteisön ulkopuolelta. Onneksi sitä ei tullut. Ainon suhde vanhempiinsa tai pikemminkin vanhempien suhde tyttäreensä on pelottava. Voisiko tuollaista kylmyyttä todella olla olemassa? Säilyykö siskosten välinen suhde? Onko se alkujaankaan ollut lämmin ja toimiva? Miksi joillakin henkilöillä on melko hassunkurisilta tuntuvat nimet? Mitä Armo ja Valo symboloivat?

Ahdistusta teos herättää odotushorisontin mukaisesti. Onko meillä Suomessa todellakin tällaisia yhteisöjä, joissa nuoret naiset kurovat hiukset piiloon huivilla, eikä paljaita käsivarsia ja sääriä sallita näytettävän? Tulee mieleeni, kun takavuosina opetin muslimeja. Tiukkojen huntujen alla oli kuitenkin upeita kultakoruja ja kauniita vaatteita, ei ankeutta. 

Ainoa taivas on kuitenkin teos toivosta. Aino selviytyy varmasti.  Pidän teoksesta kovasti. Helmet-lukuhaasteen kohtiin en tätä saa mahtumaan. Mielestäni teos ei mitenkään erityisesti ole nuortenkirja, vaikka päähenkilö vielä nuori onkin. Lukiolaisilleni ja ehkäpä yseillekin voin tätä suositella. Se sopii hyvin vaikkapa vaikuttavaksi teokseksi vallankäyttöä koskevaan aihepiiriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti