lauantai 19. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Sata suomalaista 2017 - osa 8 

Anni Kytömäen Kivitasku (Gummerus, 2017) hurmaa lukijansa edeltäjänsä Kultarinnan tavoin. Luonto on tässäkin teoksessa tärkeässä osassa, ei ehkä kuitenkaan niin ilmiselvästi kuin Kultarinnassa. 

Kivitasku kulkee kolmella aikatasolla. Kaikki lähtee liikkeelle vuodesta 1959 ja Helenasta, jolla on taipumusta  masennukseen. Helenalla on suunnitelmia kesää varten:

Tänä kesänä hänen ei tarvitsisi sairastaa kamarissa kaihoa, laahustaa askareisiin ja aterioille ja kuunnella äidin vakuutteluja siitä miten elämä vielä löytäisi uomansa. 

Helenan haaveet eivät kuitenkaan toteudu.  Mustasaaressa, karulla ja kallioisella suvun saarella vietetyn kesän jälkeen Helena päätyy jonnekin ihan muualle. 


Toinen tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä. Vallankumouksesta haaveillut kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Loukkaannuttuaan hän saa avukseen pienen Katinka-tyttösen, joka tuntuu seuraavan häntä joka paikkaan, tahtoipa hän tai ei.Tärkeäksi henkilöksi teoksessa nousee myös Maaria, Katinkan äiti. Maaria osaa vanhat loitsut ja pystyy lankeamaan loveen.

Kolmas tarina tutustuttaa meidät Vekaan ja tuo tarinan vuoteen 2012. Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastohoitoon, mutta jotenkin vain hän päätyy linja-autolla Louhurantaan suvun mökille. Vekan rauhaa häiritsee Pike-sisko vauvoineen. 

Kolme erillistä kohtaloa tuntuvat aluksi hyvinkin  irrallisista ja oudoilta, mutta nivoutuvat lopussa juohevasti samaan tarinaan. Itse pidän eniten Sergein osuudesta. Luonto on vahvasti mukana kaikilla henkilöillä. Mustasaaren jylhät kalliot käräjäkivineen toimivat teoksen motiivina. Näille kallioille palataan useaan otteeseen, ja kuullaanpa näillä kallioilla teoksen nimilintua, kivitaskua. Teoksen nimeen sisältyy myös symboliikkaa, joka avautuu vasta teoksen lukemalla. Kieli on kuvailevaa. 

Tuuli soljuu järveltä levollisesti, kiipeää jyrkänteen reunan yli ja hiipii luoksemme, kohtaa hikiset lapset ja huokaa ohi. Jeremias loikoo virissä hymyillen, kevätilta viilentää punaisia rantuja hänen käsivarsissaan. Lapset penkovat nyyttejään, lasken heidät, kaikki ovat tallella. Silti jossain soitetaan ja huudetaan yhä. Äänet luikahtelevat tuulensäikeiden lomasta auringontulta loimottavan jäätikön reunoilta, kaukaa metsistä, kaikkialta maanpiiristä.

Tärkein teema teoksessa on vapaus. Se tulee esille monella tasolla. Onko Sergei vapaampi Pietarin aatelispoikana kuin kahleissa Riutanlahdessa? Helena haluaisi tavata Seikkailijan ja kulkea hänen jalanjäljissään. Vekalla on espanjan sanakirja hyllyssään. 

Kylmä yö painuu otsaa vasten. Murjurivi seisoo lumessa, ihmiset hakevat sisällä lämpöä toistensa luisevista vartaloista. Kaikki on väärin. Miksi asumme hyisessä helvetissä emmenkä tropiikissa. Miksi luonto on suunnitellut ihmisruumiin niin huonosti.

Yllättävää kyllä, laitan Kivitaskun Helmet-haasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja. Eräs kirjan henkilöistä lähtee "paikkakunnalle, jossa tehtiin suuria: oli päätetty hankkia järven pohjasta mittavasti tuoretta heinämaata. - - Höytiäisen matalat rannat olivat lihavaa mutaa, eittämättä yhtä hyvää kasvupohjaa kuin Ukrainan laajat arot." Näiltä Höytiäisen Reposelän vesijättömailta osti mieheni isoisä tilan 1930-luvulta. Talomme alla on vanhaa Höytiäisen pohjaa, nyt ranta on tuossa parin-kolmensadan metrin päässä. Rantakivikoita löytyy keskeltä metsää. (Kuva on mieheni ottama.)

 


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja

Olen lukenut hurjan paljon holokaustista kertovia kirjoja, koskettavia selviytymistarinoita, jotka tietysti olosuhteista johtuen muistuvat toisiaan. Affinity Konarin teos Elävien kirja (WSOY, 2017) tuo kauhistuttavuudessaankin jotain uutta, sillä näkökulma on 12-vuotiaiden kaksostyttöjen, jotka "pääsevät" Sedän, Mengelen, koekaniineiksi Auschwitzissa.

Siskokset, Pearl ja Stasha, toimivat vuorotellen kertojina. Näin siskosten teot näyttäytyvät kahdesta suunnasta ja teos saa syvyyttä. Mengelen teoilla ei teoksessa mässäillä, mutta julmuus ja mielettömyys tulevat kuitenkin esille. Epäinhimilliset ihmiskokeet ovat toisaalta siskoksille tae mahdolliseen selviytymiseen. Kaksoset päättävätkin jakaa toisilleen tehtävät: Pearlin on muistettava menneisyys Stashan keskittyessä tulevaisuuteen.

Elävien kirja on kuvaus kaksosten välisestä rakkaudesta ja hyvin vahvasta siteestä. Sanotaanhan, että kaksonen voi tuntea toiselle aiheutettavan kivun. Itselläni ei tästä ole kokemusta. Joka tapauksessa tyttöjä pitää heikossa elämänliekissä ajatus siitä, että toinen selviäisi jotenkin Sedän teoista. Teoksen henkilöt ovat ainakin ulkoisesti tavallisiin keskitysleirikuvauksiin verrattuna erikoisia, keräsihän Mengele ympärilleen niin kaksoset, kolmoset, lyhytkasvuiset kuin albiinotkin. Jokainen on kuitenkin tunteva yksilö, jonkun lapsi, sisar.


Loppupuolella  intensiivisyys laskee ja teos tuntuu hieman "läsähtävän". Kokonaisuus on kuitenkin lukukokemuksena positiivinen, varsinkin kauniin kielen takia. Tarkat kuvaukset ja kokemattoman nuoren näkökulma ovat parhaita puolia.

Pearlissa oli uudenlaista harmautta; silmien alle oli kuin huomaamatta tullut hopeiset kuut, ja kun näin kerran sattumalta hänen kielensä, huomasin että siihen oli kasvanut nukkapeite. Pearlin kieli oli aina ollut paljon viisaampi kuin minun. Sanoin itselleni, että se oli pukenut sen ruman takin suojakseen, estämään sitä sanomasta rumia asioita, ja että oma kieleni hyötyisi sekin vastaavanlaisesta varokeinosta.

Kävin muutama vuosi sitten Auschwitzissa, joten minun oli helppo nähdä tapahtumat mielessäni. Ihme, jos tästä kirjasta ei tehdä elokuvaa.

Laitan tämän Helmet haasteen kohtaan 21. Sankaritarina.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Sata suomalaista 2017 - osa 7

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017) "aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen". Näin teosta kuvaillaan takakannessa. Teoksen päähenkilö on lukion päättävä Pinja, suorittaja, joka penkkaripäivänä huomaa poikaystävänsä Artun pettäneen hänet ilkeästi - ja vieläpä Pinjan parhaan ystävän kanssa. Mikä klassinen - ja herkullinen - aloitus!


Pinjalla on salaisuus. Hän on ollut pienenä selkäleikkauksessa, josta on jäänyt kipeät arvet. Yhdessä tämän ja hylätyksi tulemisen kokemuksen takia Pinja linnoittautuu kotiinsa. Vain pikkusisko saa hänet irtautumaan eristäytyneisyydestään. Kuka on Tuulia, tyttö, joka ilmestyy tyhjästä Pinjaa häiritsemään ja jonka kanssa Pinja kinastelee niin, että äiti ehdottelee jo psykiatrin tapaamista. Terapiaan Pinja ei mene, mutta äiti saa hänet pakotettua menemään töihin hoitamaan kaupungin istutuksia. Samassa paikassa on töissä Virve, punatukkainen ja vihreätukkainen tyttö, joka tuoksuu pihkalle ja joka saa Pinjan oudon sekaisin. Mitä tapahtuu Hollolassa, isovanhempien luona, jonne äiti on karkottanut Pinjan "epänormaalin" suhteen takia? 

Teoksesta on hankala kertoa, jottei paljastaisi liikaa juonesta. Selitys Pinjan outoon synnynnäiseen "selkävammaan" löytyy. Teoksessa kuljetaan niin reaalimaailmassa kuin Hiiden mailla sekä Tapion ja Tellervon tanhuvilla. Suomalaisen mytologian hahmot, metsänneidot ja sinipiiat tulevat tutuiksi, mutta kovin pintapuolisesti. Henkilöt jäävät kovin stereotypisiksi, eikä asioiden anneta kehittyä tarpeeksi hitaasti. Toisaalta kysehän on neliosaisen sarjan aloitus, joten toiveissa on henkilöiden syventäminen. Varsinkin Pinjan äiti jää ohueksi, samoin Arttu. Täysin ei myöskään vielä käy selville, mikä Virven on ajanut kotoaan. Pelkkä kyllästyminen paikkaan ei riitä.

Mytologian tuominen nykypäivään on kiinnostavaa. Ehkäpä palaamme vielä Hiitolaankin, nyt siellä vierailu jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Huumoria on yritetty tuoda mukaan, mutta lähinnä Tuulian puhekielinen sanailu tuo myötähäpeää. Pinjan seksuaali-identiteetin hakeminen on ihan kiinnostava aihe, mutta tässä minusta jopa turha. Aineksia on liian paljon, ja epäloogisuuksiakin on. Opettajaäidin lapsi on päiväkodissa kesälläkin, isoisä vie alaikäisen baariin jne. Jostakin kumman syystä minulle tulee mieleen, että teos olisi toiminut parhaiten itsenäisenä teoksena, jossa olisi keskitytty Pinjan elämään abivuoden jälkeen, henkiseen kasvuun ja petoksesta selviytymiseen, ilman väkisin liimattua fantasiaosuutta. Nyt jää mielikuva, että Pinjan nykypäivä oli ympätty teokseen hutiloiden, jotta päästää fantasiaosuuksiin. Osuudet ovat kuin eri teoksista. Ehkäpä tämä tasoittuu jatko-osien myötä.  Pakko kuitenkin kysyä, miksi esikoiskirjan pitää aloittaa neliosainen sarja.

Aion siis tosiaan lukea jatko-osat, vaikka tässä kriittinen olenkin ollut. Toki otan teoksen esille myös vinkatessani kirjoja yläkoululaisille. Ehkäpä jonkun saa tarttumaan kirjaan tälläkin, jos ei muuta niin kertomalla, että tässä alaikäinen ryyppää. Se toimii aina. 

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kirjastossamme on ulko-oven luona nuortenkirjahylly, jossa on henkilökunnan suosituksia houkuttelemassa nuoria (ja vähän vanhempiakin) lukemaan.


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Sopivasti juhannuksen alla tuli ilmoitus varauksen saapumisesta kirjastoon. Juhannuspäivä kuluikin Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksen parissa. Hawkins on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut kohua herättänyttä Nainen junassa -teosta. Helmet-lukuhaasteessa astetan teoksen kohtaan 6. Teoksessa on monta kertojaa. 


Teoksen päähenkilö on Jules, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa siskonsa Nelin hukuttua. Jules joutuu huolehtimaan Nelin sulkeutuneesta, teini-ikäisestä Lena-tyttärestä. Henkilöitä on paljon, ja kertojaratkaisut ovat mielenkiintoisia. Jules ja Lena pääsevät ääneen minäkertojina. Samoin minämuodossa puhuvat tapausta tutkivat poliisit Sean ja Erin sekä Lenan nuori ystävä, Josh, jonka Katie-sisko on myös päättänyt päivänsä hukuttautumalla joenmutkaan. Muiden henkilöiden tapahtumat kuvataan ulkopuolisen kertojan kautta. 

Kaikki tapahtumat kietoutuvat koillisbrittiläisen pikkukaupungin vaaralliseen joenmutkaan, josta oli tullut pakkomielle Nel Abbottille. Hänen suunnitelmissaan oli julkaista kirja paikasta, jossa niin moni nainen oli päättänyt päivänsä tai jotka oli paikalla hukutettu - aina noitavainoista lähtien. Joella on osuutensa myös Julesin ja Nelin välirikossa. Nyt Jules joutuu elämään epätietoisuudessa, hyppäsikö Nel itse kuolemaansa vai "auttoiko" joku häntä pyytämättä. 

Teos on eittämättä dekkari. Poliisit selvittävät kuolemantapauksia, ja huhut vellovat kaupungissa. Joki toistuu motiivina, ja siihen yleensä liitetään jotain pimeää houkuttelevuutta. Vanha ja raihnainen goottimummeli Nicky tuntuu tietävän paljon sellaista, mitä muut eivät tiedä. Etuliepeessä sanotaan teoksen olevan "hyytävän jännittävä". Ei nyt sentään, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus kuitenkin.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tess Gerritsen: Luutarha

Vielä tässäkin blogissa luetaan. Bloggaaminen on vain jäänyt, koska työpöydän ääressä istuminen on ollut niin kivuliasta. Tilanne on nyt kuitenkin parempi. Lannerankani siis murtui kolme kuukautta sitten, ja olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Kolmeksi viikoksi ehdin töihin lukuvuoden lopputohinoihin. Kevään aikana lukemani kirjat löytyvät Helmet-lukuhaasteen listauksesta tuosta sivupalkin linkistä. 

Puolitoista viikkoa sitten tarvitsin lukemista juna- ja lentomatkoille. Siivet veivät Udmurtiaan, syvälle Venäjälle. Matkoille otan yleensä mukaan pokkareita niiden keveyden takia. Kevyeksi osoittautui myös sisällöltään kotihyllystä löytynyt, ystävältä saatu kierrätyskirja - Tess Gerritsenin Luutarha. Tässä kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa lähtökohta on kiinnostava. Parisuhteessa pettynyt Julia ostaa ränsistyneen talon puutarhoineen Bostonin lähettyviltä. Kuinka ollakaan puutarhasta löytyy ruumis. 

Nykypäivän rinnalla lähtee kulkemaan toinen aikataso - 1800-luvun alkupuolen Boston. Fokus siirtyy köyhään lääkäriopiskelijaan Norris Marshalliin ja irlantilaissiirtolaiseen Mary Connollyyn. Bostonissa riehuu myös "viikatemies", kauhistuttava sarjamurhaaja. Joku yrittää lavastaa Norrisin syylliseksi. Ja miksi viikatemies tuntuu olevan Maryn vastasyntyneen siskontytön kannoilla? 

Hyviä puolia teoksessa on ovat makaaberit kuvaukset lääkäriopintojen menetelmistä ja se, ettei "viikatemiehen" henkilöllisyys selviä heti alussa. Teoksen henkilöt jäävät sen sijaan yksipuolisiksi ja tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Voi miksi, miksi, on aina pakko saada mukaan se pakollinen väkisin väännetty rakastuminen! 

Enpä tiedä, tarvinneeko Gerritseniin palata. Menköön tämä lukuhaasteessa kohtaan 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään. Onhan tämä maannut hyllyssäni jo toista vuotta. 


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.


Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

torstai 23. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 


Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?