lauantai 26. tammikuuta 2019

Kirjahyllyn aarteita

Osallistun tänä vuonna näköjään useampaankin lukuhaasteeseen. Helmet-lukuhaastetta jatkan lähes entiseen tapaan. Luen ja sen jälkeen katson, mihin kohtaan teos sopisi. Vanhoista tavoistani poiketen olen kuitenkin jo pariin kohtaan laittanut suunnitelmia. 

Mennään metsään - ja runohaasteen ohella osallistun Kirjasähkökäyrän Main emännöimään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Olen viime vuosina karsinut kirjojen ostamista, mutta vielä löytyy hyllystä lukemattomia aarteita. Pinosin kiinnostavimmat. Jospa noista muutaman saisin luettua - Aleksis Kivi -kirjat ja Hugo Simbergin nyt ainakin. 



perjantai 28. joulukuuta 2018

Tundran lumoissa

Olin tänä vuonna mukana Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Tundran lumoissa -lukuhaasteessa. Inhoan pakkasta ja olen todellinen kesän lapsi, joten ei olekaan yllätys, että jäin haasteessa tasolle Vähäinen pakkasensietokyky - et juuri uskaltaudu ulos pakkassäällä. Haasteeseen sopivia kirjoja luin kaksi, vaikka koko vuoden luettujen kirjojen määrä on seitsemänkymmenen tienoilla.

Luetut teokset ovat Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle, josta olen kirjoittanut täällä, sekä Ulla-Lena Lundbergin iki-ihana Linnunsiivin Siperiaan, josta postaus täällä.

Kolmas teos, joka haasteeseen olisi ehkä sopinut, on Martina Haagin Olin niin varma meistä, jossa päähenkilö on osan aikaa Pohjois-Ruotsin erämaassa. En ollut kuitenkaan varma, sopiiko teos haasteeseen, joten jätin pois. Eipä tuo teos olisi minua nostanut tasolta toiselle.

Kiitos haasteesta!

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 luetut

Helmet-lukuhaaste 2018 (tähdellä merkityt suosikkeja):

1. Kirjassa muutetaan Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa
2. Kotimainen runokirja Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa
3. Kirja aloittaa sarjan Anne Tyler: Äkäpussi
4. Kirjan nimessä on jokin paikka Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa John Green: Kilpikonnan kuorella
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan Margaret Atwood: Orjattaresi
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja Kai Aareleid: Korttitalo*
9. Kirjan kansi on yksivärinen Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja Vuokko Sajaniemi: Pedot
11. Kirjassa käy hyvin Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
12. Sarjakuvaromaani Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula: Metsänpeitto*
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa Alice Kuipers: Terveisin äiti
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja Maria Ángles Anglada: Auschwitzin viulu (kääntäjä Satu Ekman)
16. Kirjassa luetaan kirjaa Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa Lars Kepler: Tulitodistaja
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä Toim. Marttila ym. Intohimon vallassa - Teuvo Tulion kuvamaailma
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta Antti Heikkinen: Mummo
20. Taiteilijaelämäkerta Minna Rytisalo: Rouva C.
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi Pierre Lemaitre: Verihäät
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin Kauko Röyhkä: Lapinpoika
23. Kirjassa on mukana meri Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo
24. Surullinen kirja Ane Riel: Pihka
25. Novellikokoelma Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia*
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt Miika Nousiainen: Juurihoito
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta Cara Delevingne ja Rowan Coleman: Mirror, Mirror
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä Clare Mackintosh: Minä näen sinut
29. Kirjassa on lohikäärme Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa*
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Mooses Mentula: Isän kanssa kahden
33. Selviytymistarina Kristiina Vuori: Elinan surma
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Ludovic Roubaudi: Sirkuksen miehiä*
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja Ilmar Taska: Pobeda 1946*
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Jessie Burton: Muusa
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
40. Kirjassa on lemmikkieläin Henni Kitti: Elävän näköiset
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito
42. Kirjan nimessä on adjektiivi Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle*
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
44. Kirja liittyy johonkin peliin Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
45. Palkittu tietokirja Ilari Aalto & Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana Herman Koch: Naapuri
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta Anne Swärd: Vera
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin*
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja Mikko Kamula: Iso härkä*
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Leila Slimani: Kehtolaulu

Muuta luettua:

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme
Sophie Kinsella: Muistatko minut?
Martina Haag: Olin niin varma meistä
Juha Hurme: Niemi
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Anne B. Ragde: Elämänrakentajat
Essi Ihonen: Ainoa taivas
Tommi Kinnunen: Pintti*
Taina Latvala: Venetsialaiset
Anja Kauranen: Pimeää vain meidän silmillemme
Jyri Paretskoi: K15
Aki Ollikainen: Pastoraali
Camilla Grebe: Lemmikki
Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina*
Clare Macintosh: Anna minun olla
Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
Milla Ollikainen: Vesiraukka
Liza Marklund: Helmifarmi

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto

Kuvittaja Sanna Hukkasen ja kulttuurintutkija Inkeri Aulan teos Metsänpeitto (Arktinen banaani, 2018) on hykerryttävän ihana teos, kulttuuriteko. Se sisältää monta elementtiä, jotka ovat minulle läheisiä. Viime vuosina olen jälleen löytänyt läheisyyden metsän ja puiden kanssa patikointiharrastuksen myötä. Kun olin lapsi (ja vielä nuorenakin), pakenin murheita ihanaan koivikkoon, lähimetsään. Edesmennyt isäni oli Enso-Gutzeitilla töissä, kuten myös ukkini ja setäni. Lapsuudestani muistan isän villapaidan havuntuoksun, joka joskus yhdistyi nuotiotulten savuun. Mummolani oli ihanassa vanhassa Puhoksessa. Mummolaan mennessä oli ajettava Arppen lehtikuusimetsän halki. Lapsuudenkodissa huoneeni vieressä kasvoi kahiseva haapa, ja nyt pihaani hallitsee valtava vaahtera, ja rakas koiramme on haudattu pihapihlajan alle.

Edesmennyt perinteentutkimuksen professorini Anna-Leena Siikala herätti kiinnostukseni sukukansojemme uhrilehtoja kohtaan, eikä ollutkaan yllätys, että Siikalan nimi löytyy myös Hukkasen ja Aulan teoksen lähteistä. Äidinkielen opettajan sydäntä lämmittää myös se, että teokseen on otettu vienankarjalainen versio Ison tammen myytistä. Eikä lämpöä vähennä se, että osa teoksesta sijoittuu ihan konkreettisesti entisille kotikulmilleni.


Metsänpeitto-teos esittelee meille muutaman suomalaisille tärkeän puun kansanperinteen näkökulmasta. Jokaisesta puusta on mukana tietoiskun lisäksi sarjakuva, muutaman sivun kokonaisuus, joka luottaa kuvan voimaan. Ja se riittää. Jokainen sarjakuva on erilainen sisällöltään ja tyyliltään. Vanhalta haapapuulta on milloin kukakin vuosien saatossa tinkaamassa jotakin. Karsikkomännyn tarina taas liittyy sisällissodan kauheuksiin. Pihlajaan taas on liitetty hyvinkin modernisoitu kuvaus Raunin, hyväksikäytetyn naisihmisen elämästä. Koivun tarina äitiydestä itkettää. Teoksen huipentaa upea karjankielinen, tummasävyinen Suuri tammi -tarina. 


Metsänpeitto-teos sai tällä viikolla Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan taidepalkinnon. Olin todella pettynyt, että en tajunnut kesällä käydä katsomassa Metsänpeitto-näyttelyä Joensuussa tai Ilomantsissa, koska en ollut tutustunut teokseen aiemmin. Suureksi riemukseni näyttely tulee vielä vuodenvaihteessa Luontokeskus Ukkoon, Kolille - puolen tunnin ajomatkan päähän. 

Kuvittajan aiheeseen liittyvä sivu on täällä.

"Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille."

(Kuvan kuusi on Patvinsuon kansallispuistosta.)


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Uutuuskirjoja pompsahtelee kirjaston varauslistalta melkoisella vauhdilla. Taina Latvalan Venetsialaiset jäi jotenkin vaisuksi (en blogannut), ja hieman epävarmoin ajatuksin tartuin Sisko Savonlahden esikoisromaaniin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Teoksen päähenkilönä on nuori nainen, jonka ikkunasta näkyy Linnanmäki. Huvipuiston iloinen kiljunta toimiikin vastakohtana minäkertojan apatialle hänen maatessaan asuntonsa kalustamattomalla parvekkeella. Pelkona onkin, että Savonlahden teos on synkkä ja masentava. Onneksi ei. 

Tarinaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Välillä palataan hyviin hetkiin poikaystävän kanssa. Toisaalla kerrotaan, miten vaikeaa erosta toipuminen on. Ystävien tuki on tarpeen. Mieltä voi kohottaa vaikka nostamalla viimeiset opintolainat ja matkustamalla New Yorkiin. Työpaikkakin pitäisi löytää, jottei tarvitsisi lainata vuokrarahoja sukulaisilta ja kavereilta. Terapeutti onneksi kuuntelee aina.

Huumori hiipii teokseen pikkuhiljaa. Lukijaa alkaa hykerryttää. Luvut ovat lyhyitä, muutaman sivun pituisia, otsikot lakonisia: "Vietin tavallista torstai-iltaa", "Aloitan uuden, terveellisen elämän", "Jatkan uutta, terveellistä elämääni", "Lähdin melkein Ikeaan". Päähenkilö luo itselleen mielikuvia, mitä entinen poikaystävä milloinkin tekee. Toisaalta hän itse ihastuu päätä pahkaa satunnaisiin tuttavuuksiin ja alkaa luoda mielessään uutta tulevaisuutta. 

Kevyehköhän teos sisällöltään on, mutta on se kuitenkin selkeästi kehityskertomus. Kertoja tutustuu itseensä ja toimintatapoihinsa, koheltaa aikansa, oppii tuntemaan sisimpäänsä. Ainoa asia, josta en oikein pitänyt, oli sipsi-motiivi. Se sai liikaa sijaa. Tutustumisen arvoinen teos kuitenkin. Taidanpa laittaa tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Katson tässä omaan napaani, olenhan perheeni jäsen.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Hieman pelosekaisin tuntein tartuin Essi Ihosen Ainoa taivas -esikoiskirjaan. Uskonnollisista yhteisöistä kertovat kirjat kun tuntuvat usein jotenkin ahdistavilta. Ahdistus on läsnä päähenkilön, Ainon, kotona. Aino on lukiolainen, perheensä nuorin. Isoveli Valo on irtautunut yhteisöstä jo vuosia sitten, perustanut perheen ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Suvi-sisko avioituu Larinsa kanssa, ja kumman kiire on vanhemmilla naittaa Ainokin saman kylän pojan, Armon, kanssa. 


Isä on ehdoton. "Surun äänet olivat kodissamme vahvat. Isä suri meistä eniten. Toisinaan äänekkäästi käydessään anomassa anteeksiantoa, aina sunnuntaisin. - - Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun oli vaikea mahtua", Aino kertoo. 

Ainossa kasvaa kapina. Hän ei niinkään kapinoi uskoa ja uskontoa vastaan vaan sitä ennalta asetettua roolia vastaan, joka hänelle naisena määrätään. Äiti on alistettu, kohtaloonsa tyytynyt harmaa olento. Siskon elämäkin on valmiiksi suunniteltu - ja suunnittelijoina ovat perheen ja suvun miehet. Ainolla on älyä ja kiinnostusta opiskeluun. Jos hän menisi Armolle vaimoksi, hän saisi unohtaa opiskelun ja uran heti lukion jälkeen. Naisen tehtävänä on lisääntyä. "´Kirjassakin se sanotaan, että maa tulee täyttää lapsilla´, isä siteerasi itseään."

Ainon tukena on veli ja erityisesti veljen Leeni-vaimo, jonka kautta Aino näkee toisenlaisen naisen mallin. Aino iloitsee Frans-pojan onnellisesta lapsuudesta ja vertaa sitä omiin, ankeisiin varhaisvuosiinsa. Ei Ainon elämä kuitenkaan täysin ilotonta ole. Leirillä hän kokee yhteenkuuluvuutta ja iloa, kun pääsee hengittämään vapaammin. Eikä Aino ole mielestäni luopunut uskosta, hän on vain noussut vastarintaan alistamista ja järjettömiä rituaaleja kohtaan. 

Armo jää melko pintapuoliseksi henkilöksi, sätkynukeksi, joka myös asetetaan tiettyyn muottiin. Hieman odotin kliseistä uljasta ratsumiestä uskonyhteisön ulkopuolelta. Onneksi sitä ei tullut. Ainon suhde vanhempiinsa tai pikemminkin vanhempien suhde tyttäreensä on pelottava. Voisiko tuollaista kylmyyttä todella olla olemassa? Säilyykö siskosten välinen suhde? Onko se alkujaankaan ollut lämmin ja toimiva? Miksi joillakin henkilöillä on melko hassunkurisilta tuntuvat nimet? Mitä Armo ja Valo symboloivat?

Ahdistusta teos herättää odotushorisontin mukaisesti. Onko meillä Suomessa todellakin tällaisia yhteisöjä, joissa nuoret naiset kurovat hiukset piiloon huivilla, eikä paljaita käsivarsia ja sääriä sallita näytettävän? Tulee mieleeni, kun takavuosina opetin muslimeja. Tiukkojen huntujen alla oli kuitenkin upeita kultakoruja ja kauniita vaatteita, ei ankeutta. 

Ainoa taivas on kuitenkin teos toivosta. Aino selviytyy varmasti.  Pidän teoksesta kovasti. Helmet-lukuhaasteen kohtiin en tätä saa mahtumaan. Mielestäni teos ei mitenkään erityisesti ole nuortenkirja, vaikka päähenkilö vielä nuori onkin. Lukiolaisilleni ja ehkäpä yseillekin voin tätä suositella. Se sopii hyvin vaikkapa vaikuttavaksi teokseksi vallankäyttöä koskevaan aihepiiriin.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Anne Swärd: Vera

Ruotsalaisen Anne Swärdin romaani Vera (Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018) vie lukijansa heti alussa talviseen saaristoon, eriskummalliseen näkyyn, jossa soudetaan jäänmurtajan perässä viettämään häitä jääkylmässä huvilassa vuoden viimeisenä päivänä. Morsian on kumman tunteeton, kuin tarkastelisi kaikkea ulkopuolelta. Perheen piika pukee morsianta:

Vanna tarkastelee työnsä lopputulosta peilistä, väsymys luo maitomaisen kalvon silmien eteen ja katse on tavallista kylmempi. Tänään kaikki on kohmettunutta, korsetin nyörejä kiskovat sormet ovat yhtä jäätävän kylmät kuin meri saarella, jolla häät vietetään. Ja tunnelma se vasta jäätävä onkin. Ei hilpeyttä ilmassa, ei kiihkeää odotusta. Korsetinselän kiristäminen ja hakasten kiinnittäminen niin tiukalle vaatii tietynlaista siekailemattomuutta ja sitä Vannassa riittää, kun tarvitaan. Cederin perheessä käsitellään yleensä kaikkea ja kaikkia silkkihansikkain, paitsi nyt.


Morsian, Sandrine, joka toimii teoksen minäkertojana, ei solahda helposti lääkäri Ivan Cederin vaimoksi. Kun hän synnyttää lapsen, Veran, hän vieroksuu lasta, ei halua katsoakaan tätä. Pian teoksessa lähdetäänkin purkamaan takaumana Sandrinen taustoja. Ollaan ranskalaisessa satamakaupungissa - kolme sisarta, äiti ja isoäiti, jonka luona ramppaa jos jonkinlaista merimiestä. Myös Sandrinen isä on kuvioissa, ja kun tämä joutuu jäämään satamatöihin, se merkitsee "heidän suhteensa lopun alkua". 

Teoksen miljöönä on Ruotsin ja Ranskan lisäksi puolalainen pikkukylä. Eletään aikaa toisen maailmansodan molemmin puolin. Sodalla on vaikutuksensa teoksessa, mutta loppujen lopuksi se jää sivurooliin, vaikka vaikutukset ovatkin Sandrinen kannalta ratkaisevat. Vera on teos vahvoista naisista, miehet ovat statisteja. Nimestään huolimatta Vera on Sandrinen tarina. Vera on hyvin visuaalinen teos, tapahtumat on helppo kuvitella valkokankaalle. Vaihtuva miljöö pitää yllä mielenkiintoa. Loppuratkaisu on minusta hieman kummallinen. Teosta on kuitenkin melko hankala ruotia, jottei juonesta paljastaisi liikaa. 

Lukukokemuksena Vera on oikein oivallinen. Se jää mieleen vahvojen mielikuviensa takia. Helmet-lukuhaasteessa laitan teoksen kohtaan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Toki Sandrine kasvaa teoksen aikana lapsesta aikuiseksi, mutta suuri osa on lapsen tarkkanäköistä ympäristön analyysia.



tiistai 26. kesäkuuta 2018

Pierre Lemaitre: Verihäät

Sophien elämässä on ollut kaikki hyvin. On ollut hyvä työ, avioliitto ja rakkaus. Sitten Sophie on alkanut unohdella. Hän sotkee sähköpostinsa, eikä muista, mihin on autonsa jättänyt. Hänen kauppakassistaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista valinneensa. 


Koittaa päivä,  jolloin Sophie herää pökerryksissä ja löytää hoitolapsensa kuristettuna. Alkaa matka, jolla Sophie pakenee niin virkavaltaa kuin itseäänkin. Pierre Lemaitren Verihäät on koukuttava kuvaus mielen järkkymisestä. Oikeastaan tästä teoksesta ei voi juuri muuta sanoa, jottei juonesta paljastu liikaa. 

Pelkäsin, että teoksessa vatvotaan Sophien mielenterveysongelmia. Toki näitäkin käsitellään, mutta teoksesta kuitenkin kehkeytyy kunnon dekkari, jossa jännitystä riittää ja teos vetää loppuun saakka imuunsa. Mielestäni teos ei kuitenkaan vedä vertoja Silmukalle, vaikka jossain määrin samoja teemoja käsitelläänkin. Silmukka on intensiivisempi ja tiiviimpi, päähenkilön lähelle pääsee vaivattomammin. Verihäiden henkilöt jäävät jollakin tavoin etäisiksi, vaikka myötätunto päähenkilöä kohtaan herätelläänkin. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani.



torstai 7. kesäkuuta 2018

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Rosie Walshin Hän lupasi soittaa (Otava, 2018) näkyy olevan matkalla kotikirjastooni varattuani sen jo aikoja sitten. Enpä tätä muistanut, kun pari päivää sitten selasin Storytelia etsiäkseni kuunneltavaa. Jotenkin tuntui, että kesäloman aluksi kaipasin jotain kevyempää, ja valitsin teoksen summamutikassa. Valinta oli oivallinen. Teoksen päähenkilö on hieman alle nelikymppinen Sarah, joka on kotoisin Englannin maaseudulta, mutta on muuttanut pari vuosikymmentä aiemmin Yhdysvaltoihin. 


Sarah on jo nuorena perustanut hyväntekeväisyysjärjestön miehensä Rubenin kanssa, mutta nyt avioliitto on katkolla. Joka vuosi Sarah saapuu kotiseudulleen lomalle, mutta tänä vuonna kotikunnailla häntä odottaa yllätys. Sarah rakastuu mieheen, Eddieen, ja viettää tämän kanssa kiihkeän viikon. Molemmat tuntuvat olevan hullaantuneita toisiinsa. Eddie on lähdössä lomamatkalle, ja lupaa soittaa Sarahille heti, kun on palannut. Soittoa vain ei kuulu. Eddie on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Onko Sarahille käynyt perinteisesti, mies ei olekaan kiinnostunut?

Sarahin muuttoon Yhdysvaltoihin liittyy jotain traumaattista. Mitä on tapahtunut Sarahin siskolle? Miksi Sarahia halveksutaan kotimaassa? Pala palalta Sarahin ja myös Eddien taustat avautuvat lukijalle. Sarah yrittää epätoivoisesti tavoittaa Eddietä ja kirjoittaa tälle lukemattomia Messenger-viestejä, joissa valottaa menneisyyttään. Myös kirjeet siskolle ovat teoksessa tärkeitä. 

Teos on ehkä hömppää, mutta ihan laadukasta sellaista. Kovin paljon teosta ei uskalla ruotia, ettei juoni paljastu. Teos vertautuu mielessäni Jojo Moyesin ja Cecilia Ahernin teoksiin. Jostakin luin, että teoksen oikeudet on myyty jo ennen ilmestymistä yli 20 maahan. Varmasti tämä nähdään myös elokuvana. Kaikki ainekset kyynelkanavien aukaisuun ovat olemassa. 

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Toukokuun luettuja

Toukokuussa(kin) luin hyviä kirjoja. Luetuksi tulivat Emmanuelle Pirotten Vielä tänään olemme elossa, Anne Tylerin Äkäpussi ja Cara Delevingnen & Rowan Colemanin Mirror Mirror. Lisäksi kuuntelin äänikirjana Miika Nousiaisen Juurihoidon ja Ilmar Taskan Pobeda 1946:n. Katja Törmäsen Karhun morsian sen sijaan jäi äänikirjana kesken. Jotenkin teos jäi junnaamaan, enkä oikein mieltynyt lukijaankaan. 



Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija. Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017) on hänen esikoisteoksensa, ja se on palkittu mm. vuoden 2016 parhaana historiallisena teoksena Ranskassa. Teoksen päähenkilö on saksalainen SS-sotilas Mathias, joka on soluttautunut vihollisjoukkoihin Ardenneilla sodan loppuvaiheessa. Mathias on jo alun alkaen tuntenut itsensä jotenkin irralliseksi tekijäksi sodassa, vaikka onkin tiennyt tuhoamisleireistä ja lähettänyt sinne väkeä alusmaista tunteilematta. Sotauraa tärkeämmäksi Mathias kokee aiemman oleskelunsa Kanadassa intiaanien rinnalla. Kanadaan hän on päätynyt sukusiteidensä takia. 

Mitä tapahtuu tunteettomalle tappokoneelle, kun hänelle työnnetään kyytiin pieni juutalaistyttö Renée? Eipä tiennyt pikkukylän pappi lasta pelastaessaan, että amerikkalaissotilaiden sijaan Jeeppiä ajoi natsi. Kuitenkin Mathias tuntee Renéen kohdatessaan kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihan kuin lapsella ja hänellä olisi jokin yhteys. Olen lukenut valtavasti kirjoja maailmansotien ajoilta ja holokaustista, tämä kuitenkin toi taas uutta näkökulmaa. Hieman ennalta-arvattavahan Vielä tänään olemme elossa on, mutta silti jännittävä ja koukuttava. Käännösoikeuksia on myyty hurjasti, ja takakannen mukaan elokuva on saanut ensi-iltansa viime vuoden lopulla. En kyllä löytänyt traileria netistä. Helmet-lukuhaasteessa laitoin teoksen kohtaan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelotti sen takia, että paljon aiheesta lukeneena pelkäsin pettymystä. Turhaan.

Viiltävä valo heijastui kanadalaisen kirkkaista silmistä! Dan astui vaistomaisesti taemmas. Mathias virnisti tälle peilin kautta pilkallisesti. Dan oli varma, että mies salaili jotakin. Hän ei aikonut poistua Paquetin tilalta ennen kuin salaisuus oli tuotu päivänvaloon. 
- Treets kertoi meille kiinnostavan jutun. Kaikesta päätellen SS-sioilla on tatuointi...

Anne Tylerin Äkäpussin (Johnny Kniga) sen sijaan laitoin kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Kyseessä on Shakespeare-sarja, jossa kahdeksan kirjailijaa tulkitsee Shakespearen näytelmiä. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmää en ole lukenut, mutta juoni on kyllä tuttu. Tylerin äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista, joka sosiaalisissa taidoissa olisi korjattavaa. Työpaikallaan päiväkodissa Kate laukoo kommentteja suorasukaiseen tyyliin, mikä ei aina miellytä vanhempia ja johtajaa. Kotona Kate on kotiorja professori-isälleen ja teini-ikäiselle siskolleen. 

Eräänä päivänä Katen isällä on ehdotus. Hänen korvaamattoman arvokas venäläinen tutkimusassistenttinsa Pjotr joutuu lähtemään maasta, koska viisumi vanhentuu. Ratkaisuksi isän ongelmaan voisi olla vaikkapa sopiva naimakauppa amerikkalaisen naisen kanssa. Teos on kevyen viihdyttävä, humoristinenkin. Ei kuitenkaan höttöä. Hyvän mielen kirja. Itselleni herkullisen teoksesta teki se, että olen työskennellyt pitkään venäläisten kanssa ja oli helppo kuvitella mielessään koomisen ihastuttava Pjotr, joka vähät välittää Katen estoista. 

Maanantaina kello 13.13:

Hei Kate! Me kävimme hakemassa vihkiluvan!
Ketkä me?
Isäsi ja minä.
No sillä lailla, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia 
yhdessä.

Mirror Mirror on malli-näyttelijä  Cara Delevingnen esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä kokeneemman kirjailijakonkarin Rowan Colemanin kanssa. Mirror Mirror on bändi, joka syntyy neljän koululaisen musiikkiprojektin tuloksena. Teoksen päähenkilö on Red, joka on melko syrjäytynyt nuori. Hän on yksinäinen ja häpeää äitinsä alkoholismia. Redin isä pistäytyy silloin tällöin kotona, muttei juurikaan piilottele sivusuhteitaan. 

Muut bändin jäsenet ovat Leo, Rose ja Naomi, joilla on myös omat ongelmansa. Yhteiskuntaluokista riippumatta jokaisella on jokin kipukohta tai peiteltävää. Leolla se on vankilassa istuva veli, Rosella taas vaikea uusioperhetilanne. Teoksen alussa Naomi on kadonnut jälkiä jättämättä. Hänet löydetään kuitenkin elossa, mutta häntä pidetään koomassa, eikä tiedetä, selviääkö hän. Naomin ollessa sairaalassa ystävysten välit kiristyvät. Red yrittää selvittää Naomin siskon kanssa, mitä Naomille oikein tapahtui ja kuka on syypää tilanteeseen. Redin kipupisteenä on myös hänen toivottoman yksipuolinen ihastuksensa Roseen. 

En oikein lämmennyt teokselle. Välillä teos tuntui tylsän junnaavalta, eivätkä henkilöt jostain syystä herättäneet minkäänlaisia sympatioita. Sain kuitenkin teoksen luettua, eikä jälkimaku ollutkaan ihan niin karvas,  kuin välillä ajattelin. Laitan teoksen lukuhaasteessa kohtaan 27.


maanantai 21. toukokuuta 2018

Algot Untolan juhlavuosi

Algot Untolan kuolemasta tuli tänään tasan sata vuotta, ja loppuvuonna syntymästä tulee 150 vuotta - juhlavuosi siis monella tapaa. Juhlavuoden aloitustapahtuman kirjailijan kotikunnassa Tohmajärvellä polkaisi eilen käyntiin Juha Hurme Otava Ensemble-ryhmänsä ja Sanamyrsky-esityksen kanssa. 

Mikäs sen osuvampi paikka tapahtumalle kuin Tohmajärven työväentalo. Sanamyrskyssä kuvataan Untolan aikaa Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Ristiriitaisen Untolan roolia kuvaamaan Hurme on valinnut kaksi näyttelijää, joiden avulla kirjailijan sisäinen monologi pääsee esille luontevasti. On ollut tietty rikkihappoepisodi, jonka seurauksena, ainakin Hurmeen mukaan, Untola valitsee salanimensä sukupuolettomasti. On syntynyt Irmari Rantamala, ja tekeillä on valtaisa Harhama-teos ja sen lisäksi hurja määrä lehtikirjoituksia. Kirjoitukset sinkoilevat, paperit lentelevät. Esityksen jälkeen keskusteltiinkin kovasti, mikä merkitys fiktiivisellä Harhamalla ja sen jatko-osalla Martvalla on todellisen Untolan kuvaajana. Todettiinkin, että yhtymäkohtia varmasti on, mutta fiktio on aina fiktiota, ja kertoja saattanee olla epäluotettavakin. Sanamyrsky on huikean intensiivinen, noin puolen tunnin esitys, jossa henkilöt ovat tarpeeksi. Lavasteita ei tarvita. 


Esityksen jälkeen ohjaaja ja kirjailija Hurme valotti käsitystään tästä Tohmajärven Tietäväisestä. Sanamyrskyn lisäksi hän on ohjannut kolme muuta Untolan (tai pikemminkin Maiju Lassilan) pienoisromaania. Näissä näytelmissä, esimerkiksi Mestari Nykessä ja Manasse Jäppisessä, päähenkilönä on lapsi. Lisäksi Hurme on aiemmin ohjannut useita kirjailijan teoksia näyttämölle. Ja kyllä Hurme Untolasta tietääkin. Hänen nostaa Untolan Aleksis Kiven ja parin muun kirjailijan rinnalle modernin romaanin kivijalaksi. 

Siinä missä Tulitikkujen Ihalainen ja Vatanen lähtevät Joen kaupunkiin hummailemaan, Pirttipohjalaiset-teoksessa taas ollaan kiinni ikiaikaisessa maaseudussa, autetaan ja kannustetaan lähimmäistä. Pirttipohjalaiset näkyy muuten olevan Otava Ensemblen kantaesityksenä tulevana kesänä. Hurmeen mielestä Untolan teoksia yhdistävä tekijä on huumori. Teoksissaan nauretaan pienelle ihmiselle, muttei koskaan pilkallisesti.  Hurme totesi, ettei Untola ollut mikään kansankiihottaja lehtiteksteissäänkään, vaikka niin väitettiin. Olisi aika nostaa tämä aliarvostettu kirjailija ansaitsemaansa arvoon, ja tätä tavoitettaan Hurme on todellakin toteuttanut näytelmäprojekteillaan. 


Olen itse lukenut kirjailijalta ainakin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista heränneen. Muistelen lukeneeni myös Manasse Jäppisen ja Liika viisaan, ehkä Mimmi Paavaliinankin. Kun lesket lempivät olen ainakin nähnyt huikean taidokkaan Maarianvaaran kesäteatterin esityksenä, ja taisinpa olla sen lukenutkin, kun tarina oli niin tuttu. 

Hurmeen innoittamana aion kyllä tarttua juhlavuoden kunniaksi jälleen Untolan tuotantoon. Tuon kirjailijan, jonka loppukin on kuin tarinasta. Häntä oltiin kuljettamassa teloitettavaksi (punaisten puolella kun oli), muttei hän koskaan teloituspaikalle päässyt. Luoti päätti hänen päivänsä merimatkan aikana hieman epäselvissä olosuhteissa tasan sata vuotta sitten. 

Niin, kertomatta jäi, että kiinnostukseni Untolan tuotantoon virisi jo lapsuudessa, kävinhän ensimmäiset kouluvuoteni Vatalan koulua Vatasen mailla Tohmajärvellä. Pois muutin ylioppilasjuhlieni jälkeen - ja lähdin opiskelemaan suomea ja kirjallisuutta. 


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Mikko Kamula: Iso Härkä

Nimensä mukaisesti Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toisen osan keskeinen hahmo on iso härkä, joka sai merkittävän osan jo ensimmäisessä Ikimetsien sydänmailla -teoksessa.12-vuotias Tenho näkee härästä toistuvia painajaisia. Eikä aikaakaan, kun pitäjiltä kuuluu huhuja valtavan härän tuhotöistä. Tietäjäopissa olevalla Tenholla tuntuu olevan yhteys härkään ja sen toimiin. 



Iso härkä -teos jatkaa tutuksi tulleen Juko Rautaparran perheen edesottamusten seuraamista. Juko on riitautunut Rantasalmen neljännesmies Tönius Ikäheimosen kansa, joka on mätkäissyt Rautaparralle valtavat verot maksettavaksi. Tilannetta ei yhtään helpota se, että Jukon poika Heiska ikävöi jatkuvasti Ikäheimosen Kulta-piikaa. 

Ikäheimonen saapuu taas kerran häiriköimään apureineen Rautaparran tilan rauhaa, ja aamuvarhaisella tapahtuneessa yhteenotossa Mallu-mummo lyö veitsensä Ikäheimosen apurin selkään. Heiskaa syytetään apurin kuolemasta, ja käräjien kautta hän joutuu pakkotyöhön Olavinlinnan rakennustyömaalle. 

Tenho jatkaa opintojaan kuuluisan tietäjän Yörnin ukon ohjauksessa, mutta tapahtumien aikana tutustuu myös lappalaisnoitien loveenlankeamisoppeihin. Tenho on jo hyväksynyt kohtalonsa tietäjänä, eikä enää ämpyile kohtaloaan vastaan. 

Varpu-sisko elää murrosikäänsä, ja tuntee tukehtuvan elämäänsä raskasta työtä tehden isän, äitipuolen ja veljien rinnalla. Toisaalta Varpulla on jotain omaa. Perheestä vain hänellä on yhteys maahisten kanssa. Äitipuolen Matelin kanssa välit ovat olleet etäiset. Mateli yrittää kaikin voimin auttaa perhettään selviytymään tiukasta talvesta, ja käyttää Varpun mielestä epäilyttäviäkin keinoja tähän. Yllättävää kyllä, asian selvittely lievittää Varpun ja Matelin välistä kireyttä. 

Kamula kuljettaa tapahtumia hengästyttävällä vauhdilla. Tuntuu, kuin koko ajan kuljettaisiin sisäsavolaisia metsiä pitkin lylyin ja kalhuin (tosin teoksessa puhutaan suksistakin) tai vesiteitse Leppävirralta aina Viipuriin saakka. Yliluonnolliset asiat ja taikuus eivät ainakaan ole vähentyneet aloitusteoksesta. Mukana on niin paraa, maahisia kuin shamanistisia matkoja aliseen maailmaan. Tämä maagisuus on kuitenkin tuttua jo ensimmäisestä osasta, joten nyt lukija voi keskittyä rauhassa Heiskan ja Tenhon elämään, Varpua unohtamatta. Itse isä-Jukon osuus jää tässä toisessa osassa ensimmäistä vähäisemmäksi seuraavan sukupolven saadessa enemmän tilaa.Edelleenkin aluksi hieman häiritsee yleiskielisyys dialogeissa, mutta tämä lienee kädenojennus savolaismurteiden ulkopuolisille lukijoille. 

Mielenkiintoista teoksessa on Savonlinnan ja Kyrönsalmen kuvaus Olavinlinnan kohtauksissa. Savonlinna on siinä mielessä läheinen suvulleni, että äitini oli kotoisin Uukuniemeltä, ja mummolani oli myöhemmin Kesälahdella. Savonlinna oli se kaupunki, jossa asiat hoidettiin. Eräs lapsuudenmuistoistani on, kun istun autossa Savonlinnan sairaalan pihalla, kun äitini on katsomassa isäänsä viimeisen kerran. Onpa äitini perintönä vielä seinälläni kipsitaulu Savonlinnasta. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Kunpa jo pian saisi seuraavan osan Metsän kansaa luettavakseen. Onneksi, onneksi tämä toinen osakaan ei tuottanut pettymystä vaan imaisi mukaansa elämään 1400-luvun Savossa.


tiistai 1. toukokuuta 2018

Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti

Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti (Atena, 2018) tarttuu aiheeseen, joka useammassakin suvussa on ollut vaiettu aihe. Teoksessa tarkastellaan venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. Ääneen pääsevät Vihreälehdon kautta näiden suhteiden jälkeläiset - lapset ja useimmiten lapsenlapset. 


 Vihreälehtohan on tunnettu oman isoisänsä, venäläisen sotavangin, etsimisestä, mistä on kirjoittanut kirjankin. Tätä ensimmäistä kirjaa en ole lukenut, mutta aihetta olen seurannut muuten mediassa. Vihreälehto siis tietää, mistä puhuu. Jokainen tarina on omanlaisensa, vaikka tapahtumien kaava lieneekin samanlainen. Vihreälehto kirjoittaa kauniisti, ketään loukkaamatta, vaikka varmasti tarinoissa on vähemmän kauniitakin kohtaloita. Teos tuo kuitenkin esille sen kipeyden asianosaisille. Lapsia on annettu pois adoptioon tai jätetty isovanhempien huostaan. Kirjan perusteella se, että äiti on kasvattanut lapsensa itse, näyttää poikkeukselta. Suvun häpeä on kestänyt vuosikymmeniä. Nyt vihdoin seuraava sukupolvi on valmis avaamaan arvoituksia. Monessa tapauksessa vain alkaa olla myöhäistä. Sukututkimuksen suosio, sosiaalisen median kasvu ja aikaperspektiivi on avain uudelle avoimuudelle.

Vihreälehto tuo jokaisen käsittelemänsä tapauksen lukijaa lähelle. Hän taustoittaa historiantutkijana sotavankitapaukset tarkasti, kertoo asiakirjoista löytyneet taustatiedot. Mukana on myös jäljelle jääneitä kirjeitä. Ovatpa monet etsineet ja löytäneet sukuaankin nyky-Venäjältä - ei enää isää mutta sisarpuolia ja serkkuja sentään. Useat teoksen isäehdokkaat ovat Ukrainastakin. Tarinat saavat kasvot, ja näitä tarinoita Vihreälehto esittelee eri puolilta Suomea. 

Jotkut heimosotavangeista pääsivät pakenemaan Ruotsiin ja piilottelivat siellä peloissaan vuosikausia ennen Ruotsin kansalaisuuden myöntämistä. Tämä kohtalo kuitenkin tuntuu suomalaisena paremmalta kuin pakkotyösiirrot suoraan Siperiaan, josta paluu kotiseudulle on toteutunut vasta vuosikymmenien myötä - jos silloinkaan. Nämä heimosotavankitapaukset jäävät kaivertamaan mieltä, vaikka näistä olen aiemminkin tiennyt. Inkeriläisille ja muille Suomen-sukuisille sotavangeille luvattiin kansalaisuus, jos he liittyisivät sotaan suomalaisten rinnalla. Tämä lupaus jouduttiin pettämään, koska Neuvostoliitto ei sitä sallinut. Palautettujen kohtalo oli kova. Satoja vankeja pakeni palautusjunista, mutta vain murto-osa todella pääsi Ruotsiin asti. 

Sotavankien lapset eivät usein ole voineet ottaa sodan jälkeen paasattua suomalaista sotatarinaa omakseen. Vanhempiensa suhteen vuoksi he eivät ole voineet jakaa tätä kansakunnan yhteistä kertomusta eivätkä löydä siitä omaa paikkaansa.  

Aiheesta kiinnostuneille voin suositella myös Irja Wendischin teoksia saksalaisten sotilaiden lapsista.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.