tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tess Gerritsen: Luutarha

Vielä tässäkin blogissa luetaan. Bloggaaminen on vain jäänyt, koska työpöydän ääressä istuminen on ollut niin kivuliasta. Tilanne on nyt kuitenkin parempi. Lannerankani siis murtui kolme kuukautta sitten, ja olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Kolmeksi viikoksi ehdin töihin lukuvuoden lopputohinoihin. Kevään aikana lukemani kirjat löytyvät Helmet-lukuhaasteen listauksesta tuosta sivupalkin linkistä. 

Puolitoista viikkoa sitten tarvitsin lukemista juna- ja lentomatkoille. Siivet veivät Udmurtiaan, syvälle Venäjälle. Matkoille otan yleensä mukaan pokkareita niiden keveyden takia. Kevyeksi osoittautui myös sisällöltään kotihyllystä löytynyt, ystävältä saatu kierrätyskirja - Tess Gerritsenin Luutarha. Tässä kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa lähtökohta on kiinnostava. Parisuhteessa pettynyt Julia ostaa ränsistyneen talon puutarhoineen Bostonin lähettyviltä. Kuinka ollakaan puutarhasta löytyy ruumis. 

Nykypäivän rinnalla lähtee kulkemaan toinen aikataso - 1800-luvun alkupuolen Boston. Fokus siirtyy köyhään lääkäriopiskelijaan Norris Marshalliin ja irlantilaissiirtolaiseen Mary Connollyyn. Bostonissa riehuu myös "viikatemies", kauhistuttava sarjamurhaaja. Joku yrittää lavastaa Norrisin syylliseksi. Ja miksi viikatemies tuntuu olevan Maryn vastasyntyneen siskontytön kannoilla? 

Hyviä puolia teoksessa on ovat makaaberit kuvaukset lääkäriopintojen menetelmistä ja se, ettei "viikatemiehen" henkilöllisyys selviä heti alussa. Teoksen henkilöt jäävät sen sijaan yksipuolisiksi ja tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Voi miksi, miksi, on aina pakko saada mukaan se pakollinen väkisin väännetty rakastuminen! 

Enpä tiedä, tarvinneeko Gerritseniin palata. Menköön tämä lukuhaasteessa kohtaan 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään. Onhan tämä maannut hyllyssäni jo toista vuotta. 


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.


Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

torstai 23. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 


Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

torstai 16. helmikuuta 2017

Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat

Sata suomalaista 2017 - osa 5

Lukupiirissämme on nyt luettu palkittuja teoksia satunnaisilta vuosilta. Vuonna 2006 Savonia-palkinnon sai Markku Pääskynen teoksellaan Tämän maailman tärkeimmät asiat (Tammi). Teos sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.
Teoksen päähenkilö on Helsingissä asuva nuorehko mies, kirjailija, joka odottaa äitiään vierailulle. Teosta rytmittää äidin junamatka pohjoisesta etelään. Kerronnan rytmi onkin ehkä teoksen silmiinpistävin asia. Minäkertoja palaa tämän tästä lapsuuteensa ja nuoruuteensa, muistelee näkemäänsä ja kokemaansa. Toisinaan hän taas ennakoi tulevaa. Paikka paikoin kertoja vyöryttää kuvia ja tapahtumia hengästyttävään tahtiin luetteloimalla. Sitten kerronta taas tasaantuu, vetää henkeä. Nykyhetkessä liikutaan Helsingissä, raitiovaunujen kolinassa (raitiovaunu motiivina näyttäytyy myös Pääskysen Etanat-teoksessa, muita en ole lukenut). Menneisyydessä kotimaisemassa, eksoottisen Tikan-ukon luona, Puolassa ja monessa muusa paikassa Meleenan kanssa ja ilman Meleenaa. 

Tämä Meleena, joka katoaa kertojan elämästä ja sitten palaa, saa minusta ehkä turhankin paljon teoksessa tilaa. Kertojan havainnot siitä, mikä vaikuttaa kirjoittamiseen ja kirjailijan uran alkamiseen, vievät jo itsessään pitkälle. Laura Honkasalon kuvat ovat kuvaavia, mutta eivät nekään mitenkään tarpeellisia. Kovin samantyyppisiä ovat nämä kaksi viimeksi lukemaani teosta - Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja tämä. Tunnelma!

"Iso lintu kiipesi Töölönlahden huviloiden ylle ja rojahti puuhun lähelle sitä taloa joka oli lattiasta kattoon täynnä vanhaa tavaraa, tuoleja, pöytiä, kirjoituskoneita, käsinpuhallettuja viinipulloja, galvanoituja kastelukannuja ja pahviselkäisiä kirjoja longolle taipuneissa hyllyissö. Hyllyjen edessä istui ahne pesemätön mies myymässä tavaroita joita kukaan ei ostanut. Hirret paukkuivat ja seinäkello löi vaikka se oli pysähtynyt. Rotta juoksi kellarissa vatsa roikkuen. Pihalla mätäni ruudullisia olkipatjoja."

Markku Pääskynen on kyllä kirjailija, jonka tuotantoon on palattava. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Sata suomalaista 2017 - osa 4

Pelkään puhua tästä. Sanani eivät kuitenkaan riitä. Jos pitäisi nimetä ainoastaan yksi lempikirjailija, luultavasti se olisi kohdallani juuri Joel Haahtela. Olen lukenut koko hänen tuotantonsa, ja omistankin aika monta teosta. Juuri nyt pari on lainassa ysiluokkalaisella tytöllä, jonka sain houkuteltua tekemään kirjallisuustutkielmansa Haahtelasta. Oma ysiluokkalaiseni teki kyseisen työn J.P. Koskisesta - onneksi eri kouluun. 


Haahtelan uusin, Mistä maailmat alkavat, sijoittuu pääasiassa (loppua lukuunottamatta) 1950 - 70-luvuille. Päähenkilö on Visa Lehtinen, joka elelee Helsingissä Luotsikadulla äitinsä kanssa kahden. Isän vei sota - ja koko teoksen ajan Visa tuntuukin etsivän isäänsä tutkimalla ja tarkkailemalla itseään ja ympäristöään. Äitiin suhde tuntuu olevan epätodellisen hyvä. Onko noin kilttejä poikia olemassakaan! Elokuvateatterissa paikannäyttäjänä toimiva Visa saa sytykkeen: hän näkee elokuvan Vincent van Goghista.

Kummalliset ja karmivat sanat kaikuivat pojan mielessä, Vincentin hurjistunut ilme, miehen kipunoivat silmät, kasvot kynttilänvalossa, pään ympärille kietaistu verta valuva kääre. Pojasta tuntui, ettei hän ollut vain nähnyt elokuvaa, vaan sukeltanut elokuvan sisään ja sen myötä toiseen maailmaan; että elokuvateatterin valkokangas oli maailmojen välinen portti,  joka sinä iltana äkisti avautui.

Sideharso, jota Visa kuljettaa mukanaan koko elämänsä ajan, nousee teoksessa motiiviksi ja saa symboliarvon. Mielestäni se kuvaa taiteentekemisen ehdottomuutta, mikä Visalle paljastuu tuona talvisena iltana Kauppatorin laidalla. Visalla ei ole vaihtoehtoja, hänen on aloitettava maalaaminen. "- - kaikkein suurimman onnen täytyi kulkea lähellä kaikkein suurinta onnettomuutta - -". Itse hän toteaa sideharson tuovan hänelle turvantunteen. Toisena motiivina ovat Haahtelalle niin ominaiset tähdet: "Aloitan ylhäältä ja vedän pensselin taivaan halki, töpöttelen tähdet mihin haluan. Yhden tähden panen loistamaan muita kirkkaammin."

Visa lähtee opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Hän tutustuu salaperäiseen Tapioon, jonka ystävyys osoittautuu tärkeäksi mutta niin kipeäksi. Tapion kautta hän oppii tuntemaan myös Helmin, Tapion siskon, kenties sielunkumppaninsa. Taidekoulussa Visa joutuu keskelle kiivasta väittelyä taiteen syvimmästä olemuksesta. Ja sitten - viimein - Visa uskaltaa lähteä. Puolen vuoden taideopinnot Italiassa eivät riitä, Visa ei malta lähteä kotiin. Kun hän sitten vuosien jälkeen palaa, on hänen taiteensa kuin "tunnistamaton kappale, joka on jäänyt kaikkien yötaivaalle suunnattujen kaukoputkien katveeseen".

Koko teoksen ajan kuvataan myös maailman kuohuntaa, joissain kohti mielestäni jopa turhaankin. En ole täysin haltioitunut loppuratkaisustakaan. Yhdeksän viimeistä sivua voisi jäädä pois ja loppu avoimemmaksi. 

Mutta se kieli! Miten kukaan pystyy kuvaamaan asioita tuolla tavalla. Kuulas voisi olla sana, joka kuvaa Haahtelan kieltä. Surumielinen mutta ei missään nimessä raskas - tähtikirkas yö, leijaileva lumi. "Silti mielen valtasi hetkittäin kitkerän tuntuinen oivallus siitä kuinka oma yksityinen maailma kulki tyystin toista rataa kuin ulkopuolinen maailma, noudatti eri lakeja. Ihminen saattoi ylenkatseessaan tai valheellisen riemun tunnossa sekoittaa ne toisiinsa, mutta lopulta meistä muodostui seinälle vain kuva, rahiseva projektio - -."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Mikael Niemi: Aivot pellolle

Ei ole helppoa olla 16-vuotias poika. Tähän tulokseen tulen joka päivä töissä - pienen maaseutukoulun äikänmaikkana. Helppoa ei ole Mikael Niemen Aivot pellolle -romaanin (suom. Outi Menna, WSOY, 2011) päähenkilölläkään, 16-vuotiaalla lukiolaispojalla, joka on rakastunut koulun kauneimpaan tyttöön. 

Mikään varsinainen rakkausromaani teos ei ole, vaikka ihastuminenkin juonteena löytyy. Minäkertoja toteaa olleensa näkymätön, vaan nyt hän aikoo näkyväksi. "Kuudentoista vuoden ajan olen ollut harmaa. Voin puhua nyt suoraan, kun kaikki on joka tapauksessa mennyttä. - - Nyt elämäni on ohi ja kirjoitan tätä raivon vallassa, kynä tärisee kädessäni, minun tekisi mieli huutaa, hajottaa jotain, tuhota." Näkyväksi koulussa kertoja yrittää tulla pukeutumalla äidin siivoustakkiin ja kulkemalla tietoisesti räkä poskella. Hän haluaa osoittaa, ettei toisten mielipiteillä ole hänelle väliä. 

Väliä on kuitenkin sillä, että p-päät jahtaavat Pållea, vaikka tämä ärsyttävä nörtti onkin. Kertoja saa siinä sivussa "turpiinsa" Pållea puolustaessaan. Ja Pållen vanhemmat! He vasta kummallisia ovatkin. Pållella on salaisuus, jonka piiriin kertoja hiljalleen pääsee. Tämän salaisuuden selville saaminen ei millään tavalla helpota kertojan angstia. 

Turhautuneisuutta ja elämän vaikeutta kuvastavat myös luma-linjalla lukiossa opiskelevan kertojapojan runot, joita hän salaa käy laittamassa taidelinjan ilmoitustaululle. Miksi rehtori repii ne aina pois? Mitä runoista ajattelee vihreäsilmäinen Lavendel?

Niemen teos on pääosin synkeä mutta samalla lempeän itseironinen, teemoiltaan aina yhtä ajankohtainen. Mikä ero on todellisuudella ja väkivaltaisilla kuvitelmilla?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Se yksi oli Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Sata suomalaista 2017 - osa 3

Sain mieheltäni joululahjaksi dekkarin. Suvi Piiroisen esikoisteos Pahaa parempi (Myllylahti, 2016) sijoittuu Joensuuhun ja esittelee meille rikostutkija Rob Peuran ja hänen kollegansa Väinö Rossin. Paikkakunta voisi olla mikä tahansa, jokea ja muutaman satunnaisen sivuhenkilön murretta lukuun ottamatta mikään ei erityisesti viittaa Joensuuhun. 

 Tapahtumat lähtevät liikkeelle 9-vuotiaan Mian katoamisesta. Mia on ollut koulun liikuntakerhossa, mutta ei odotakaan äitiään sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Itsenäisyyspäivään valmistautuva koulu ja koko kaupunki on varpaillaan, vanhemmat vahtivat tyttöjään tarkasti - myös Rob Peura ja hänen vaimonsa Anna, joiden tytär Lotte on kadonneen Mian luokkatoveri. Mirinda-äiti ei pysty muuta tekemään kuin jakamaan ilmoituksia kadonneesta tyttärestään. Aika kuluu, joulu lähestyy. Tutkimukset junnaavat paikoillaan, kunnes poliisit saavat nimetöntä postia. Kuka on "apuri" ja mikä hänen roolinsa on? 

Rob Peuran ja hänen perheensä tapahtumien ohella seurataan Väinö "Väiski'' Rossin elämää. Herkkuja rakastava Väiski elelee kahden kissansa Kissan kanssa. Väiski osaa olla tukena Mian äidille, murtuneelle Mirindalle. Teoksessa kulkee myös sivujuoni Mian koulun opettajan Tean parisuhdekuvioita seuraten. Myös koulun vahtimestari, vanha Arvidsson, saa paljon tilaa kerronnassa.

Teoksessa on siis todella paljon henkilöitä, ja välillä lukija pohtiikin, onko jokaisen rooli kovin tärkeä. Henkilöiden runsaus saa kuitenkin selityksensä teoksen loppupuolella. Juonenkäänteet ovat hyvinkin dekkarimaisia, kuitenkaan kauheuksilla mässäilemättä. Jotkin tapahtumat jäävät kokonaisuuden kannalta irrallisiksi ja epäselviksikin, ja henkilöiden välinen dialogi ei aina ole kovin luontevaa. Myös muutamat henkilöiden nimet ovat minusta kummallisia. Kaiken kaikkiaan Pahaa parempi kuitenkin lupailee hyvää tältä kirjailijalta. Teoksen takakannessa luvataankin, että jatkoa on tulossa. Sitä odotellessa. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos.