sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Anne Swärd: Vera

Ruotsalaisen Anne Swärdin romaani Vera (Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018) vie lukijansa heti alussa talviseen saaristoon, eriskummalliseen näkyyn, jossa soudetaan jäänmurtajan perässä viettämään häitä jääkylmässä huvilassa vuoden viimeisenä päivänä. Morsian on kumman tunteeton, kuin tarkastelisi kaikkea ulkopuolelta. Perheen piika pukee morsianta:

Vanna tarkastelee työnsä lopputulosta peilistä, väsymys luo maitomaisen kalvon silmien eteen ja katse on tavallista kylmempi. Tänään kaikki on kohmettunutta, korsetin nyörejä kiskovat sormet ovat yhtä jäätävän kylmät kuin meri saarella, jolla häät vietetään. Ja tunnelma se vasta jäätävä onkin. Ei hilpeyttä ilmassa, ei kiihkeää odotusta. Korsetinselän kiristäminen ja hakasten kiinnittäminen niin tiukalle vaatii tietynlaista siekailemattomuutta ja sitä Vannassa riittää, kun tarvitaan. Cederin perheessä käsitellään yleensä kaikkea ja kaikkia silkkihansikkain, paitsi nyt.


Morsian, Sandrine, joka toimii teoksen minäkertojana, ei solahda helposti lääkäri Ivan Cederin vaimoksi. Kun hän synnyttää lapsen, Veran, hän vieroksuu lasta, ei halua katsoakaan tätä. Pian teoksessa lähdetäänkin purkamaan takaumana Sandrinen taustoja. Ollaan ranskalaisessa satamakaupungissa - kolme sisarta, äiti ja isoäiti, jonka luona ramppaa jos jonkinlaista merimiestä. Myös Sandrinen isä on kuvioissa, ja kun tämä joutuu jäämään satamatöihin, se merkitsee "heidän suhteensa lopun alkua". 

Teoksen miljöönä on Ruotsin ja Ranskan lisäksi puolalainen pikkukylä. Eletään aikaa toisen maailmansodan molemmin puolin. Sodalla on vaikutuksensa teoksessa, mutta loppujen lopuksi se jää sivurooliin, vaikka vaikutukset ovatkin Sandrinen kannalta ratkaisevat. Vera on teos vahvoista naisista, miehet ovat statisteja. Nimestään huolimatta Vera on Sandrinen tarina. Vera on hyvin visuaalinen teos, tapahtumat on helppo kuvitella valkokankaalle. Vaihtuva miljöö pitää yllä mielenkiintoa. Loppuratkaisu on minusta hieman kummallinen. Teosta on kuitenkin melko hankala ruotia, jottei juonesta paljastaisi liikaa. 

Lukukokemuksena Vera on oikein oivallinen. Se jää mieleen vahvojen mielikuviensa takia. Helmet-lukuhaasteessa laitan teoksen kohtaan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Toki Sandrine kasvaa teoksen aikana lapsesta aikuiseksi, mutta suuri osa on lapsen tarkkanäköistä ympäristön analyysia.



tiistai 26. kesäkuuta 2018

Pierre Lemaitre: Verihäät

Sophien elämässä on ollut kaikki hyvin. On ollut hyvä työ, avioliitto ja rakkaus. Sitten Sophie on alkanut unohdella. Hän sotkee sähköpostinsa, eikä muista, mihin on autonsa jättänyt. Hänen kauppakassistaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista valinneensa. 


Koittaa päivä,  jolloin Sophie herää pökerryksissä ja löytää hoitolapsensa kuristettuna. Alkaa matka, jolla Sophie pakenee niin virkavaltaa kuin itseäänkin. Pierre Lemaitren Verihäät on koukuttava kuvaus mielen järkkymisestä. Oikeastaan tästä teoksesta ei voi juuri muuta sanoa, jottei juonesta paljastu liikaa. 

Pelkäsin, että teoksessa vatvotaan Sophien mielenterveysongelmia. Toki näitäkin käsitellään, mutta teoksesta kuitenkin kehkeytyy kunnon dekkari, jossa jännitystä riittää ja teos vetää loppuun saakka imuunsa. Mielestäni teos ei kuitenkaan vedä vertoja Silmukalle, vaikka jossain määrin samoja teemoja käsitelläänkin. Silmukka on intensiivisempi ja tiiviimpi, päähenkilön lähelle pääsee vaivattomammin. Verihäiden henkilöt jäävät jollakin tavoin etäisiksi, vaikka myötätunto päähenkilöä kohtaan herätelläänkin. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani.



torstai 7. kesäkuuta 2018

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Rosie Walshin Hän lupasi soittaa (Otava, 2018) näkyy olevan matkalla kotikirjastooni varattuani sen jo aikoja sitten. Enpä tätä muistanut, kun pari päivää sitten selasin Storytelia etsiäkseni kuunneltavaa. Jotenkin tuntui, että kesäloman aluksi kaipasin jotain kevyempää, ja valitsin teoksen summamutikassa. Valinta oli oivallinen. Teoksen päähenkilö on hieman alle nelikymppinen Sarah, joka on kotoisin Englannin maaseudulta, mutta on muuttanut pari vuosikymmentä aiemmin Yhdysvaltoihin. 


Sarah on jo nuorena perustanut hyväntekeväisyysjärjestön miehensä Rubenin kanssa, mutta nyt avioliitto on katkolla. Joka vuosi Sarah saapuu kotiseudulleen lomalle, mutta tänä vuonna kotikunnailla häntä odottaa yllätys. Sarah rakastuu mieheen, Eddieen, ja viettää tämän kanssa kiihkeän viikon. Molemmat tuntuvat olevan hullaantuneita toisiinsa. Eddie on lähdössä lomamatkalle, ja lupaa soittaa Sarahille heti, kun on palannut. Soittoa vain ei kuulu. Eddie on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Onko Sarahille käynyt perinteisesti, mies ei olekaan kiinnostunut?

Sarahin muuttoon Yhdysvaltoihin liittyy jotain traumaattista. Mitä on tapahtunut Sarahin siskolle? Miksi Sarahia halveksutaan kotimaassa? Pala palalta Sarahin ja myös Eddien taustat avautuvat lukijalle. Sarah yrittää epätoivoisesti tavoittaa Eddietä ja kirjoittaa tälle lukemattomia Messenger-viestejä, joissa valottaa menneisyyttään. Myös kirjeet siskolle ovat teoksessa tärkeitä. 

Teos on ehkä hömppää, mutta ihan laadukasta sellaista. Kovin paljon teosta ei uskalla ruotia, ettei juoni paljastu. Teos vertautuu mielessäni Jojo Moyesin ja Cecilia Ahernin teoksiin. Jostakin luin, että teoksen oikeudet on myyty jo ennen ilmestymistä yli 20 maahan. Varmasti tämä nähdään myös elokuvana. Kaikki ainekset kyynelkanavien aukaisuun ovat olemassa. 

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Toukokuun luettuja

Toukokuussa(kin) luin hyviä kirjoja. Luetuksi tulivat Emmanuelle Pirotten Vielä tänään olemme elossa, Anne Tylerin Äkäpussi ja Cara Delevingnen & Rowan Colemanin Mirror Mirror. Lisäksi kuuntelin äänikirjana Miika Nousiaisen Juurihoidon ja Ilmar Taskan Pobeda 1946:n. Katja Törmäsen Karhun morsian sen sijaan jäi äänikirjana kesken. Jotenkin teos jäi junnaamaan, enkä oikein mieltynyt lukijaankaan. 



Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija. Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017) on hänen esikoisteoksensa, ja se on palkittu mm. vuoden 2016 parhaana historiallisena teoksena Ranskassa. Teoksen päähenkilö on saksalainen SS-sotilas Mathias, joka on soluttautunut vihollisjoukkoihin Ardenneilla sodan loppuvaiheessa. Mathias on jo alun alkaen tuntenut itsensä jotenkin irralliseksi tekijäksi sodassa, vaikka onkin tiennyt tuhoamisleireistä ja lähettänyt sinne väkeä alusmaista tunteilematta. Sotauraa tärkeämmäksi Mathias kokee aiemman oleskelunsa Kanadassa intiaanien rinnalla. Kanadaan hän on päätynyt sukusiteidensä takia. 

Mitä tapahtuu tunteettomalle tappokoneelle, kun hänelle työnnetään kyytiin pieni juutalaistyttö Renée? Eipä tiennyt pikkukylän pappi lasta pelastaessaan, että amerikkalaissotilaiden sijaan Jeeppiä ajoi natsi. Kuitenkin Mathias tuntee Renéen kohdatessaan kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihan kuin lapsella ja hänellä olisi jokin yhteys. Olen lukenut valtavasti kirjoja maailmansotien ajoilta ja holokaustista, tämä kuitenkin toi taas uutta näkökulmaa. Hieman ennalta-arvattavahan Vielä tänään olemme elossa on, mutta silti jännittävä ja koukuttava. Käännösoikeuksia on myyty hurjasti, ja takakannen mukaan elokuva on saanut ensi-iltansa viime vuoden lopulla. En kyllä löytänyt traileria netistä. Helmet-lukuhaasteessa laitoin teoksen kohtaan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelotti sen takia, että paljon aiheesta lukeneena pelkäsin pettymystä. Turhaan.

Viiltävä valo heijastui kanadalaisen kirkkaista silmistä! Dan astui vaistomaisesti taemmas. Mathias virnisti tälle peilin kautta pilkallisesti. Dan oli varma, että mies salaili jotakin. Hän ei aikonut poistua Paquetin tilalta ennen kuin salaisuus oli tuotu päivänvaloon. 
- Treets kertoi meille kiinnostavan jutun. Kaikesta päätellen SS-sioilla on tatuointi...

Anne Tylerin Äkäpussin (Johnny Kniga) sen sijaan laitoin kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Kyseessä on Shakespeare-sarja, jossa kahdeksan kirjailijaa tulkitsee Shakespearen näytelmiä. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmää en ole lukenut, mutta juoni on kyllä tuttu. Tylerin äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista, joka sosiaalisissa taidoissa olisi korjattavaa. Työpaikallaan päiväkodissa Kate laukoo kommentteja suorasukaiseen tyyliin, mikä ei aina miellytä vanhempia ja johtajaa. Kotona Kate on kotiorja professori-isälleen ja teini-ikäiselle siskolleen. 

Eräänä päivänä Katen isällä on ehdotus. Hänen korvaamattoman arvokas venäläinen tutkimusassistenttinsa Pjotr joutuu lähtemään maasta, koska viisumi vanhentuu. Ratkaisuksi isän ongelmaan voisi olla vaikkapa sopiva naimakauppa amerikkalaisen naisen kanssa. Teos on kevyen viihdyttävä, humoristinenkin. Ei kuitenkaan höttöä. Hyvän mielen kirja. Itselleni herkullisen teoksesta teki se, että olen työskennellyt pitkään venäläisten kanssa ja oli helppo kuvitella mielessään koomisen ihastuttava Pjotr, joka vähät välittää Katen estoista. 

Maanantaina kello 13.13:

Hei Kate! Me kävimme hakemassa vihkiluvan!
Ketkä me?
Isäsi ja minä.
No sillä lailla, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia 
yhdessä.

Mirror Mirror on malli-näyttelijä  Cara Delevingnen esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä kokeneemman kirjailijakonkarin Rowan Colemanin kanssa. Mirror Mirror on bändi, joka syntyy neljän koululaisen musiikkiprojektin tuloksena. Teoksen päähenkilö on Red, joka on melko syrjäytynyt nuori. Hän on yksinäinen ja häpeää äitinsä alkoholismia. Redin isä pistäytyy silloin tällöin kotona, muttei juurikaan piilottele sivusuhteitaan. 

Muut bändin jäsenet ovat Leo, Rose ja Naomi, joilla on myös omat ongelmansa. Yhteiskuntaluokista riippumatta jokaisella on jokin kipukohta tai peiteltävää. Leolla se on vankilassa istuva veli, Rosella taas vaikea uusioperhetilanne. Teoksen alussa Naomi on kadonnut jälkiä jättämättä. Hänet löydetään kuitenkin elossa, mutta häntä pidetään koomassa, eikä tiedetä, selviääkö hän. Naomin ollessa sairaalassa ystävysten välit kiristyvät. Red yrittää selvittää Naomin siskon kanssa, mitä Naomille oikein tapahtui ja kuka on syypää tilanteeseen. Redin kipupisteenä on myös hänen toivottoman yksipuolinen ihastuksensa Roseen. 

En oikein lämmennyt teokselle. Välillä teos tuntui tylsän junnaavalta, eivätkä henkilöt jostain syystä herättäneet minkäänlaisia sympatioita. Sain kuitenkin teoksen luettua, eikä jälkimaku ollutkaan ihan niin karvas,  kuin välillä ajattelin. Laitan teoksen lukuhaasteessa kohtaan 27.


maanantai 21. toukokuuta 2018

Algot Untolan juhlavuosi

Algot Untolan kuolemasta tuli tänään tasan sata vuotta, ja loppuvuonna syntymästä tulee 150 vuotta - juhlavuosi siis monella tapaa. Juhlavuoden aloitustapahtuman kirjailijan kotikunnassa Tohmajärvellä polkaisi eilen käyntiin Juha Hurme Otava Ensemble-ryhmänsä ja Sanamyrsky-esityksen kanssa. 

Mikäs sen osuvampi paikka tapahtumalle kuin Tohmajärven työväentalo. Sanamyrskyssä kuvataan Untolan aikaa Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Ristiriitaisen Untolan roolia kuvaamaan Hurme on valinnut kaksi näyttelijää, joiden avulla kirjailijan sisäinen monologi pääsee esille luontevasti. On ollut tietty rikkihappoepisodi, jonka seurauksena, ainakin Hurmeen mukaan, Untola valitsee salanimensä sukupuolettomasti. On syntynyt Irmari Rantamala, ja tekeillä on valtaisa Harhama-teos ja sen lisäksi hurja määrä lehtikirjoituksia. Kirjoitukset sinkoilevat, paperit lentelevät. Esityksen jälkeen keskusteltiinkin kovasti, mikä merkitys fiktiivisellä Harhamalla ja sen jatko-osalla Martvalla on todellisen Untolan kuvaajana. Todettiinkin, että yhtymäkohtia varmasti on, mutta fiktio on aina fiktiota, ja kertoja saattanee olla epäluotettavakin. Sanamyrsky on huikean intensiivinen, noin puolen tunnin esitys, jossa henkilöt ovat tarpeeksi. Lavasteita ei tarvita. 


Esityksen jälkeen ohjaaja ja kirjailija Hurme valotti käsitystään tästä Tohmajärven Tietäväisestä. Sanamyrskyn lisäksi hän on ohjannut kolme muuta Untolan (tai pikemminkin Maiju Lassilan) pienoisromaania. Näissä näytelmissä, esimerkiksi Mestari Nykessä ja Manasse Jäppisessä, päähenkilönä on lapsi. Lisäksi Hurme on aiemmin ohjannut useita kirjailijan teoksia näyttämölle. Ja kyllä Hurme Untolasta tietääkin. Hänen nostaa Untolan Aleksis Kiven ja parin muun kirjailijan rinnalle modernin romaanin kivijalaksi. 

Siinä missä Tulitikkujen Ihalainen ja Vatanen lähtevät Joen kaupunkiin hummailemaan, Pirttipohjalaiset-teoksessa taas ollaan kiinni ikiaikaisessa maaseudussa, autetaan ja kannustetaan lähimmäistä. Pirttipohjalaiset näkyy muuten olevan Otava Ensemblen kantaesityksenä tulevana kesänä. Hurmeen mielestä Untolan teoksia yhdistävä tekijä on huumori. Teoksissaan nauretaan pienelle ihmiselle, muttei koskaan pilkallisesti.  Hurme totesi, ettei Untola ollut mikään kansankiihottaja lehtiteksteissäänkään, vaikka niin väitettiin. Olisi aika nostaa tämä aliarvostettu kirjailija ansaitsemaansa arvoon, ja tätä tavoitettaan Hurme on todellakin toteuttanut näytelmäprojekteillaan. 


Olen itse lukenut kirjailijalta ainakin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista heränneen. Muistelen lukeneeni myös Manasse Jäppisen ja Liika viisaan, ehkä Mimmi Paavaliinankin. Kun lesket lempivät olen ainakin nähnyt huikean taidokkaan Maarianvaaran kesäteatterin esityksenä, ja taisinpa olla sen lukenutkin, kun tarina oli niin tuttu. 

Hurmeen innoittamana aion kyllä tarttua juhlavuoden kunniaksi jälleen Untolan tuotantoon. Tuon kirjailijan, jonka loppukin on kuin tarinasta. Häntä oltiin kuljettamassa teloitettavaksi (punaisten puolella kun oli), muttei hän koskaan teloituspaikalle päässyt. Luoti päätti hänen päivänsä merimatkan aikana hieman epäselvissä olosuhteissa tasan sata vuotta sitten. 

Niin, kertomatta jäi, että kiinnostukseni Untolan tuotantoon virisi jo lapsuudessa, kävinhän ensimmäiset kouluvuoteni Vatalan koulua Vatasen mailla Tohmajärvellä. Pois muutin ylioppilasjuhlieni jälkeen - ja lähdin opiskelemaan suomea ja kirjallisuutta. 


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Mikko Kamula: Iso Härkä

Nimensä mukaisesti Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toisen osan keskeinen hahmo on iso härkä, joka sai merkittävän osan jo ensimmäisessä Ikimetsien sydänmailla -teoksessa.12-vuotias Tenho näkee härästä toistuvia painajaisia. Eikä aikaakaan, kun pitäjiltä kuuluu huhuja valtavan härän tuhotöistä. Tietäjäopissa olevalla Tenholla tuntuu olevan yhteys härkään ja sen toimiin. 



Iso härkä -teos jatkaa tutuksi tulleen Juko Rautaparran perheen edesottamusten seuraamista. Juko on riitautunut Rantasalmen neljännesmies Tönius Ikäheimosen kansa, joka on mätkäissyt Rautaparralle valtavat verot maksettavaksi. Tilannetta ei yhtään helpota se, että Jukon poika Heiska ikävöi jatkuvasti Ikäheimosen Kulta-piikaa. 

Ikäheimonen saapuu taas kerran häiriköimään apureineen Rautaparran tilan rauhaa, ja aamuvarhaisella tapahtuneessa yhteenotossa Mallu-mummo lyö veitsensä Ikäheimosen apurin selkään. Heiskaa syytetään apurin kuolemasta, ja käräjien kautta hän joutuu pakkotyöhön Olavinlinnan rakennustyömaalle. 

Tenho jatkaa opintojaan kuuluisan tietäjän Yörnin ukon ohjauksessa, mutta tapahtumien aikana tutustuu myös lappalaisnoitien loveenlankeamisoppeihin. Tenho on jo hyväksynyt kohtalonsa tietäjänä, eikä enää ämpyile kohtaloaan vastaan. 

Varpu-sisko elää murrosikäänsä, ja tuntee tukehtuvan elämäänsä raskasta työtä tehden isän, äitipuolen ja veljien rinnalla. Toisaalta Varpulla on jotain omaa. Perheestä vain hänellä on yhteys maahisten kanssa. Äitipuolen Matelin kanssa välit ovat olleet etäiset. Mateli yrittää kaikin voimin auttaa perhettään selviytymään tiukasta talvesta, ja käyttää Varpun mielestä epäilyttäviäkin keinoja tähän. Yllättävää kyllä, asian selvittely lievittää Varpun ja Matelin välistä kireyttä. 

Kamula kuljettaa tapahtumia hengästyttävällä vauhdilla. Tuntuu, kuin koko ajan kuljettaisiin sisäsavolaisia metsiä pitkin lylyin ja kalhuin (tosin teoksessa puhutaan suksistakin) tai vesiteitse Leppävirralta aina Viipuriin saakka. Yliluonnolliset asiat ja taikuus eivät ainakaan ole vähentyneet aloitusteoksesta. Mukana on niin paraa, maahisia kuin shamanistisia matkoja aliseen maailmaan. Tämä maagisuus on kuitenkin tuttua jo ensimmäisestä osasta, joten nyt lukija voi keskittyä rauhassa Heiskan ja Tenhon elämään, Varpua unohtamatta. Itse isä-Jukon osuus jää tässä toisessa osassa ensimmäistä vähäisemmäksi seuraavan sukupolven saadessa enemmän tilaa.Edelleenkin aluksi hieman häiritsee yleiskielisyys dialogeissa, mutta tämä lienee kädenojennus savolaismurteiden ulkopuolisille lukijoille. 

Mielenkiintoista teoksessa on Savonlinnan ja Kyrönsalmen kuvaus Olavinlinnan kohtauksissa. Savonlinna on siinä mielessä läheinen suvulleni, että äitini oli kotoisin Uukuniemeltä, ja mummolani oli myöhemmin Kesälahdella. Savonlinna oli se kaupunki, jossa asiat hoidettiin. Eräs lapsuudenmuistoistani on, kun istun autossa Savonlinnan sairaalan pihalla, kun äitini on katsomassa isäänsä viimeisen kerran. Onpa äitini perintönä vielä seinälläni kipsitaulu Savonlinnasta. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Kunpa jo pian saisi seuraavan osan Metsän kansaa luettavakseen. Onneksi, onneksi tämä toinen osakaan ei tuottanut pettymystä vaan imaisi mukaansa elämään 1400-luvun Savossa.


tiistai 1. toukokuuta 2018

Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti

Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti (Atena, 2018) tarttuu aiheeseen, joka useammassakin suvussa on ollut vaiettu aihe. Teoksessa tarkastellaan venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. Ääneen pääsevät Vihreälehdon kautta näiden suhteiden jälkeläiset - lapset ja useimmiten lapsenlapset. 


 Vihreälehtohan on tunnettu oman isoisänsä, venäläisen sotavangin, etsimisestä, mistä on kirjoittanut kirjankin. Tätä ensimmäistä kirjaa en ole lukenut, mutta aihetta olen seurannut muuten mediassa. Vihreälehto siis tietää, mistä puhuu. Jokainen tarina on omanlaisensa, vaikka tapahtumien kaava lieneekin samanlainen. Vihreälehto kirjoittaa kauniisti, ketään loukkaamatta, vaikka varmasti tarinoissa on vähemmän kauniitakin kohtaloita. Teos tuo kuitenkin esille sen kipeyden asianosaisille. Lapsia on annettu pois adoptioon tai jätetty isovanhempien huostaan. Kirjan perusteella se, että äiti on kasvattanut lapsensa itse, näyttää poikkeukselta. Suvun häpeä on kestänyt vuosikymmeniä. Nyt vihdoin seuraava sukupolvi on valmis avaamaan arvoituksia. Monessa tapauksessa vain alkaa olla myöhäistä. Sukututkimuksen suosio, sosiaalisen median kasvu ja aikaperspektiivi on avain uudelle avoimuudelle.

Vihreälehto tuo jokaisen käsittelemänsä tapauksen lukijaa lähelle. Hän taustoittaa historiantutkijana sotavankitapaukset tarkasti, kertoo asiakirjoista löytyneet taustatiedot. Mukana on myös jäljelle jääneitä kirjeitä. Ovatpa monet etsineet ja löytäneet sukuaankin nyky-Venäjältä - ei enää isää mutta sisarpuolia ja serkkuja sentään. Useat teoksen isäehdokkaat ovat Ukrainastakin. Tarinat saavat kasvot, ja näitä tarinoita Vihreälehto esittelee eri puolilta Suomea. 

Jotkut heimosotavangeista pääsivät pakenemaan Ruotsiin ja piilottelivat siellä peloissaan vuosikausia ennen Ruotsin kansalaisuuden myöntämistä. Tämä kohtalo kuitenkin tuntuu suomalaisena paremmalta kuin pakkotyösiirrot suoraan Siperiaan, josta paluu kotiseudulle on toteutunut vasta vuosikymmenien myötä - jos silloinkaan. Nämä heimosotavankitapaukset jäävät kaivertamaan mieltä, vaikka näistä olen aiemminkin tiennyt. Inkeriläisille ja muille Suomen-sukuisille sotavangeille luvattiin kansalaisuus, jos he liittyisivät sotaan suomalaisten rinnalla. Tämä lupaus jouduttiin pettämään, koska Neuvostoliitto ei sitä sallinut. Palautettujen kohtalo oli kova. Satoja vankeja pakeni palautusjunista, mutta vain murto-osa todella pääsi Ruotsiin asti. 

Sotavankien lapset eivät usein ole voineet ottaa sodan jälkeen paasattua suomalaista sotatarinaa omakseen. Vanhempiensa suhteen vuoksi he eivät ole voineet jakaa tätä kansakunnan yhteistä kertomusta eivätkä löydä siitä omaa paikkaansa.  

Aiheesta kiinnostuneille voin suositella myös Irja Wendischin teoksia saksalaisten sotilaiden lapsista.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. 

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että syytät itseäsi muidenkin ihmisten epäonnesta? Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset (Otava, 2018) esittelee meille Morrigan Korpin, kirotun tytön, joka pelkällä läsnäolollaan saa aikaan onnettomuuksia ja epäonnistumisia. Morrigan on syypää niin hillon homehtumiseen kuin vanhusten luunmurtumiin, koska sattuu olemaan syntynyt Ehtoona. Morrigania kohdellaan myös kotona kaltoin. Poliitikkoisä ei juuri rakkauttaan osoita, ja äitipuoli on klassisen itsekeskeinen ja paha. 


Ehtoo lähestyy ja samalla Morriganin yhdestoista syntymäpäivä, jolloin Morriganin on määrä kuolla. Yllättäen tyttö saa tarjouksia suojelijoista. Hän pitää tarjouksia kiusantekona, eikä laita toivoaan niihin. Kuitenkin viime hetkillä Korppien kartanon ovella seisoo punatukkainen veijarimainen Jupiter Pohjoinen, joka puhuu Morganin mukaansa. Matka kohti Nevermooria alkaa painostavissa tunnelmissa. Jupiter on valinnut Morganin ehdokkaakseen Nevermoorin Meineikkaaseen Seuraan, ja seuraan päästäkseen kokelaan on tietysti läpäistävä koetukset ja esiteltävä erityiskykynsä. Morgan ei vain tunnu tietävän, onko hänellä erityiskykyä ollenkaan, eikä Jupiterista saa mitään irti. Tämä kehottaa vain olemaan hätäilemättä. Ongelmia tuo lisäksi se, että Jupiter on kuljettanut Morganin kepulikonstein Vapaavaltioon ja Nevermooriin, ja poliisi on jatkuvasti kyselemässä papereita. 

Luen aika vähän fantasiaa, mutta kyllähän Townsendin teoksessa on kaikki perinteiset fantasiakirjallisuuden piirteet. Morgan on viaton, hyljeksitty lapsi. Jupiter on auttaja, kannustaja, joka laittaa Morganin näkemään vahvuutensa. On useita vastavoimia, ilkeitä kanssakilpailijoita. Morganin koettelemuksissa kuljetaan kummallisilla kulkuneuvoilla ja vielä kummallisemmilla eläimillä. Tavataan noitia ja eläviä kuolleita. Tehdään silmänkääntötemppuja. Suurin piirtein mikään ei ole pysyvää. On epävarmuutta ja epäilyä, mutta myös iloa ja toivoa. Teemana varmasti tässäkin teoksessa on henkinen kasvu, rohkaisun ja ystävyyden merkitys.

Morganin koetukset ei kuitenkaan ole kovin pelottava ja ahdistava - ainakaan näin aikuisen lukijan näkökulmasta. Koettelemukset menevät ohi nopeasti, ja teoksessa on seesteisempiäkin hetkiä. Aina voi mennä Jupiterin kotina toimivan Deukalionin sauhubaariin rentoutumaan vaikkapa laventelisauhuissa. Teoksessa on paljon huumoria, mikä osaltaan johtunee ammattitaitoisesta kääntäjästä, onhan käännöstyö Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Meineikkaan seuran jäsen olisi minustakin mukava olla.Tosin pari kertaa näin punaista teosta kuunnellessani. Ei kai edelleenkään ole suomen kielen mukaista käyttää potentiaalin imperfektiä? Eihän sellaista muotoa edes ole! Mietin, oliko lieni-sanan käyttö tyylikeino, mutten sitä sellaiseksi usko.

Helsingin Sanomien arvostelusta luin, että teokseen on kaavailtu yhdeksää osaa, käännösoikeuksia on myyty hurjasti ja elokuvaa suunnitellaan. Oliskohan Morganista Harry Potterin manttelinperijäksi? Ainakin se on ihan koukuttava näin keski-ikäisen lukijankin mielestä, ja minulle kyllä äikänopena sopii, että saadaan uusi houkutin lukemista etsiville nuorille. 

Teoksen maailmaan pääsin Storytelin äänikirjan kautta. Helmet-lukuhaasteessa teos sopii oikein hyvin kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kalevanpoikien kronikka lähtee liikkeelle vanhan Väntin pohdinnoista hänen kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämäkertaa. Väntti on tuohtunut, kun hänen tietonsa on asetettu kyseenalaisiksi. Niinpä Väntti päättää kertoa koko tarinan. 


JP Koskinen osaa yllättää. Kalevanpoikien kronikka on hämmästyttävä keitos Kalevalasta, mytologiasta ja kirkkohistoriastakin tuttuja tapahtumia ja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, ristiretkien vuosisadalle. Kertojana on Väntti, Ahti Saarelaisen avioton poika, jonka Ahti antaa kasvattipojaksi kuuluisalle loitsujen taitajalle, kiukuttelevalle Väinölle. Väntti oppiikin nopeasti taitavaksi sanailijaksi, joka muistaa tarinat ja värittää niitä, sen minkä kerkiää. Teoksen kieli saakin paikoin Kalevalan rytmin kerrontaansa.

Naistenmies Ahti, vanha Väinö ja heidän toverinsa Seppo Ilmarinen virittävät purtensa ja lähtevät Miklagårdiin asioille. Väntille on suunnitelmissa oma rooli, joten hän pääsee matkalle mukaan. Määränpäässä Väntti joutessaan tutustuu Henriin ja tämän oppipoikaan, jotka yhdessä opettavat hänelle asioita Ristin-Kiesuksesta. Sepon matkassa Väntti pääsee kuulun sotateknikon Stauriakoksen pajalle. Vanhaa tiedemiestä auttelee hänen lapsenlapsensa, kaunis Irene. 

Koskisen teos on Väntin kasvukertomus. Matkan aikana Väntti kasvaa pojasta nuoreksi mieheksi - ehkä vähän liiankin nopeasti. Kotiin palattuaan hän ei enää ole sama sinisilmäinen lapsi kuin lähtiessään. Silmät ovat avautuneet oikeastaan kaikkien matkalla mukana olleiden miesten osalta, eikä paljastunut kuva aina ole mitenkään mairitteleva. 

Miklagårdin matkan lisäksi teokseen mahtuu niin metsänpeittoa kuin sotanäyttämöitä. Tosin kummoinen taistelija ei Väntti taida olla, vaan suullinen sodankäynti on hänen vahvuutensa. Ja toden totta, kyllähän Väntti taitaa tietää, mitä piispa Henrille oikeasti tapahtui. Mutta voiko kertojaan luottaa? 

Kalevanpoikien kronikka avautuu lukijalle parhaiten, jos Kalevala on tuttu. Teos sisältää niin paljon intertekstuaalisuutta, että sen lukeminen on paikoin jopa uuvuttavaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, syy-seuraussuhteita etsitään ja löydetäänkin, ja välillä muistellaan vanhoja. Tylsä teos ei missään tapauksessa ole. Yllättävät yhteydet ja stereotypisten mielikuvien rikkominen sai ainakin minut hekottelemaan. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Linnunsiivin Siperiaan

Ulla-Lena Lundberg on lumonnut minut jo vuosia sitten ulkosaaristoon sijoittuvilla teoksillaan. Tänä vuonna olen lukenut Lundbergilta jo kaksi hieman aiemmasta poikkeavaa teosta. Herttuatar ja kapteenin vaimo kertoo purjelaiva Herzogin Ceciliesta, tämän kapteenista ja ennen kaikkea kapteenin vaimosta Pamela Erikssonista. Teos vie meidät myös kuvin purjelaivojen viimeisiin hetkiin ennen höyrylaivojen aikakautta. 



Linnunsiivin Siperiaan taas on Lundbergin oma matkakertomus - tai oikeastaan kaksi matkakertomusta - Siperian luontoon. Ensin Lundberg on matkalla syksyllä 1968, ja 1980 - 90-lukujen taitteessa Lundberg palaa Siperiaan useampana keväänä peräkkäin. Moni asia on Siperiassa muuttunut - ja toisaalta ei mikään. 


Mitä Lundberg sitten Siperiasta hakee? Hän kulkee kansainvälisen ryhmän mukana bongaamassa lintuja Siperian tiettömien taipaleiden takana. Linnut - en taida olla niistä kovin kiinnostunut. Jotenkin vain Lundbergin kuvaus vie mukanaan. Myös lintujen tarkkailu, mutta myös pienet, hersyvät havainnot tavoista, hotelleista, junista, historiasta, elämästä yleensäkin. 

Saappaat vettä lonksuen loiskuttelen tundran yli kotia kohti ja mietin, millainen aikakäsitys korkeuksissa istuvalla tunturipöllöllä mahtaa olla ja mitä se näkee katsellessaan Jäämerelle, joka on sumuseinämän takana ihmissilmän tavoittamattomissa. Ehkä minä samaistun kahlaajiin siksikin, että ne ovat kärsimättömiä ja hermostuneita niin kuin minäkin. Tunturipöllö ei ole kumpaakaan. Se on tutkimaton kuin kiinalainen vanhus, sillä on loputtomasti aikaa ja enemmän sopuleita kuin ihminen konsanaan tarvitsee. Antaa tuulen puhaltaa, antaa lumen tuiskuta. Aikaa tulee idästä koko ajan lisää. 

Lundbergin teos sopii Helmet-haasteessa kohtaan Kirjan nimessä on jokin paikka. Teos sopii mainiosti myös Tundran lumoissa -haasteeseen. 



Tunnustan. Ihan hiukan minussakin on lintubongaria.  Kävimme viime torstaina Lieksan Ruunaankoskella katsomassa Neitikoskea, ja mieheni kuvasi koskikaraa. Tiesittekö, että valtaosa Suomessa talvehtivista koskikaroista on Ruotsin ja Norjan kantaa?

lauantai 27. tammikuuta 2018

Jessie Burton: Muusa

Jessie Burtonin Nukkekaappi vei minut viime vuoden puolella 1600-luvun Amsterdamiin. Teoksen maailma piti minut otteesaan, ja sivuja piti ahmia.


Valitettavasti Muusa ei viehätä minua yhtä paljon, vaan se jää keskinkertaiseksi viihderomaaniksi. Muusassa on kaksi aikatasoa. Eletään 1960-lukua Lontoossa. Trinidadilainen Odelle Bastien pääsee töihin taidegalleriaan. Pian hän törmää ihan muissa yhteyksissä nuoreen mieheen, joka on saanut äidiltään perinnöksi maalauksen ja haluaisi nyt myydä sen. Pienenä sivumausteena romaanissa on Odellen ihonväriin liittyvät viittaukset rasismiin. Nämä jäävät kuitenkin irrallisiksi maininnoiksi, eivätkä nouse teemaksi. Ehkäpä sellaiseksi yritetään tarjota Odellen sopeutumista ja juurtumista Lontooseen, yksinäisyyttäkin. Toisaalta brittivallan alaisena elänyt Odelle tuntee olevansa brittiläisempi kuin lontoolaissyntyiset tuttavansa.

Toinen aikataso vie lukijan 1930-luvun lopun kuohuvaan Espanjaan. Wieniläinen taidekauppias on vienyt juutalaisen perheensä "turvaan" Malagan lähistölle. Pian perhe tutustuu Teresaan ja tämän veljeen Isaaciin, joka on aloitteleva taidemaalari. Teresasta tulee Schlossin perheen kotiapulainen ja Olive-tyttären ystävä. Isaac kuuluu kapinallisiin, ja on kovasti nuoren Oliven mieleen. Oliven Sarah-äidistä tulee mieleen jokin Greta Garbon roolihahmo hänen haahuillessaan talossa silkkiaamutakissaan.


Tietenkin Odellen ystävän Lawrien perimä maalaus linkittyy Schlossin taidekauppoihin, mutta miksi taidegalleriassa työskentelevä Odellen esimies Marjorie Quick valahtaa kalpeaksi taulun nähtyään? Sehän selviää vain lukemalla.

Ehkäpä teemana voisi pitää oman tiensä löytämistä, taiteelle antautumista. Se tulee ilmi monen henkilön kohdalla teoksessa. Odelle ei maalaa, sen sijaan hän kirjoittaa. Odellen ja Lawrien suhde lähteekin liikkeelle Odellen ystävälleen lukemasta häärunosta. Siksipä sijoitankin tämän teoksen Helmet 2018 -lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Luin rakkaudesta kertovan runoni paperista, vaikka osasin sen ulkoa. Sanani hiljensivät huoneen. Ja kun lopetin, oli edelleen hiljaista, ja minä odotin Cynthin sanovan jotakin, mutta tuntui ettei edes hän pystynyt puhumaan. 

Hauskasti Burtonin teosten miljööt liittyvät vuoden sisällä tekemiini matkoihinikin. Hiihtolomalla olimme Amsterdamissa, ja nyt vuodenvaihteen vietimme Sevillassa ja Malagassa.


lauantai 20. tammikuuta 2018

Maailman kirkkaalle laidalle

Liityin Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Tundran lumoissa -lukuhaasteeseen. Haasteessa luetaan kirjallisuutta tundraan ja taigaan liittyen. Tähän sopii lukemani Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle -teos, jonka päähenkilöistä toinen, everstiluutnantti Allen Forrester, lähtee johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoelle. Toinen päähenkilö on Forresterin tuore vaimo, Sophie, joka joutuu jäämään Vancouverin kasarmille. 


Tapahtumat teoksessa vievät noin vuoden verran. On vuosi 1885. Yhdysvallat on juuri ostanut Alaskan Venäjältä, ja Wolverine-joen yläjuoksu on kartoittamatonta aluetta. Alueella on kyllä ollut venäläinen retkikunta aiemmin, mutta sille on käynyt huonosti. Forresterin pienen retkikunnan etenemistä lukija saa seurata hänen päiväkirjamerkinnöistään. Päiväkirjat kuuluvat nyt Walter Forresterille, jonka isosetä tutkimusmatkailija oli. Walter Forrester on jo vanha mies, ja käy kirjeenvaihtoa Alpinen historiallisen museon näyttelykuraattorin kanssa lahjoittaakseen isosetänsä arkistot ja esineistön museoon. 

Joen pinta oli aiemmin talvella varmasti painunut jääonkaloksi, jonka reunamat olivat parimetriset. Railon syvyyksissä näimme Wolverinen virtaavan veden, tummaakin tummemman, niin syvän, ettei siinä taatusti pärjäisi mies eikä eläin.

Retkikunnan taival on vaivalloinen. Luonnonolosuhteet ovat vaativat. Wolverinejoen jyrkkäreunainen kanjoni on täynnä päällekkäin kasautuneita jäälauttoja, ja kevät on koittamassa. Taivalluksen epävarmuutta ei suinkaan vähennä toisiaan vastaan riitautuneiden intiaaniheimojen läsnäolo ja kannibalismin pelko. Intiaanien apu on kuitenkin tarpeen, koska he tietävät kulkureitit. Taustalla kulkee myös maaginen, ikivanha, mustahattuinen intiaani, ukko, joka yllättäen ilmestyy paikalle, istuu välillä puiden latvuksissa ja huhujen mukaan pystyy lentämään. Muitakin intiaanien syntytarinoita tulee esille.

Nainen lakkasi liikkumasta meidän lähestyessämme & katseli meitä oudoilla silmillään - niin kiiltävillä & mustilla, ettei niissä näyttänyt olevan keskikohtaa lainkaan. Hänen ihonsa ei ollut valkoinen niin kuin meillä eikä ruskea niin kuin intiaaneilla, vaan läpikuultavan harmaa. Hänen huulensa olivat sameanmustat, kuin hiilellä sivellyt & hänen kummassakin poskessaan kulki leveä, valkoinen pystyjuova kuin maalattuna.

Allenin taistellessa luonnonoloja vastaan raskaana oleva Sophie-vaimo tylsistyy kotona kasarmilla. Hän kirjoittaa miehelleen kirjeitä, joissa kertoo tapahtumista ja odotuksesta, toivoen tutkimusmatkan tulevan pian päätökseen. Sophie oli alun perin lähdössä miehensä mukaan, sillä rakkaus luontoon, erityisesti lintuihin, oli Sophien elämän kantava voima. Sophie ei oikein jaksaisi elää viktoriaanisen ajan perheenemännän elämää. Hänen kotinsa on sotkuinen, ja usein hänen nähdään harhailevan "karhujen syöttinä".  Sophie, edelläkävijä monessakin suhteessa, kuitenkin keksii itselleen mielekkään ajanvietteen pysyäkseen järjissään.

Maailman kirkkaalle laidalle on seikkailukirja mutta samalla myös kaunis rakkausromaani. Lumilapselle tyypilliseen tapaan myös tämä teos sisältää myyttisiä piirteitä, mikä tuo teokseen oman ulottuvuutensa. Miltään satukirjalta tämä ei kuitenkaan tunnu, sillä maagisia aineksia on vain rippunen. Päiväkirjojen, kirjeiden sekä Walterin ja kuraattorin välisen viestittelyn lisäksi teoksessa on kuvia, lehtileikkeitä ja muuta materiaalia. Oikein hyvä lukukokemus.

Helmet 2018 -lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi. Lukuhaasteen edistymistä voi tarkkailla sivupalkissa olevan linkin takaa. 


lauantai 6. tammikuuta 2018

Muuttoliikkeessä - havaintoja

Ilmoittauduin vuosi sitten Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. "No siihen tuli pari muuttujaa"  ja bloggaaminen jäi vähäiseksi elämän haasteellisuuden takia Tarkastelin kuitenkin nyt viime vuonna lukemiani teoksia, jotka sopisivat tähän haasteeseen. 

Anni Kytömäen Kivitaskusta bloggasinkin elokuussa. Eräs Kivitaskun päähenkilöistä on vallankumouksesta haaveillut pietarilainen kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski, joka  seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Hänen tarinansa on Kivitaskun kiinnostavin. 

Muuttoliikkeessä on myös tositapahtumiin perustuvan Ulla-Lena Lundbergin (ja Pamela Erikssonin) teoksen päähenkilö, australialainen Pamela Bourne. Tämä nuori journalistinainen rakastuu ahvenanmaalaiseen merikapteeniin Sven Erikssoniin ja taivaltaa tämän kanssa läpi maailman merien purjelaiva Herzogin Ceciliella. Herttuatar ja kapteenin vaimo -teoksessa on paljon valokuvia, ajankuva tulee hienosti esille. 

Amélie Nothombin Nöyrin palvelijanne kuvaa belgialaista nuorta naista, joka lähtee töihin japanilaiseen suuryritykseen. Tämä nainen, Amélie, osaa kyllä erinomaisesti kieltä, mutta kulttuurisilta törmäyksiltä ei voida välttyä. Amélie ei osaa olla tarpeeksi nöyrä, ja hän tulee talloneeksi ylempiensä varpaita. Humoristinen mutta kantaa ottava teos. 

Teemaan sopisivat myös Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus ja Sydämen ääntä ei voi unohtaa -teokset. Newyorkilainen juristi Julia Win lähtee ensimmäisessä teoksessa Burmaan selvittämään isänsä kohtaloa. Toisessa teoksessa hän vuosien päästä palaa Burmaan kuultuaan sisäisen äänensä tekemät kysymykset. Nämä kevyehköt teokset sisältävät kiinnostavia tarinoita ja tutustuttavat lukijansa eksoottisiin paikkoihin ja erikoisiin henkilöihin. Nämä kuuntelin äänikirjoina työmatkoilla Storytellista.