sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Korpinkehässä

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aika vieras genre. Nyt kuitenkin tartuin lukevan ystävän kehotuksesta norjalaisen Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjaan. Luin sarjan aloittaneen Odininlapsen sekä heti perään Mädän. Kolmas osa Mahti ilmestyy suomeksi marraskuussa.

Sarjan päähenkilö on punatukkainen parantajatyttö Hirka, joka yhtäkkiä saakin kuulla tulleensa Yminmaahan toisesta maailmasta. Isä ei olekaan isä, eikä susi vienyt Hirkan häntää. Oikeastaan kummassakin teoksessa Hirka etsii itseään ja totuutta taustastaan. Kummassakin maailmassa Hirka tuntee toiseutensa, vierautensa. Ja kun totuus taustasta viimein selviää, myös se herättää Hirkassa ristiriitaiset tunteet.



Ja poika - sekin tietysti on - komea Rime An-Elderin, taistelija ja tuleva neuvoston jäsen, joka etsii oikeudenmukaisuutta ja haluaa näyttää neuvoston mädännäisyyden väelle. Mädässä tapahtumat sijoittuvat pääasiassa meidän maailmaamme. Kirjat ovat tässä mielessä kovin erilaisia. Myös Rimen rooli on Mädässä sivussa, Odininlapsessa hän on selkeästi toinen päähenkilöistä.

Ym on maailma pohjoisessa, siellä on jäätä ja tuntureita. Odininlapsessa keskeisinä paikkoina ovat  Ymin Manfalla ja Jäämuuri sekä vastustajien Korppihovi. Näitä erottaa Sokeainkorpi. Neuvosto kokoontuu Jäämuurissa, se on kaiken keskipiste.  Koko sarjan punainen lanka lieneekin kysymys siitä, kenelle valta Yminmaassa kuuluu. Kenellä on oikeus johtaa muita? Ketkä olivat täällä ensin?


Korpinkehät-sarjassa on varmasti useimmat klassiset fantasiagenreen kuuluvat asiat - kivikehät, mahti, kuolemattomat, hyvän ja pahan taistelu (tosin aina ei voi olla varma, mikä on hyvä ja mikä paha), tarkoin kuvaillut maailmat, salaiset kirjat.

Sarja piti kyllä otteessaan hyvin tällaisen keski-ikäisen täti-ihmisenkin. Pitkästyä ei ehtinyt, tapahtumat vyöryvät lumivyöryn tavoin. Vaikka päähenkilöt ovat teini-ikäisiä, muut henkilöt teoksissa ovat aikuisia eivätkä teokset tunnu lapsellisilta. Korpinkehät on hyvin visuaalinen teossarja. Jään odottamaan filmatisointia, mieluiten norjalaista tai ainakin pohjoismaalaista.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Vallakas Valpuri

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli (Tammi, 2016) ilahduttaa historiallisten romaanien ystävää. Vuori vie lukijansa 1500-luvun lopun Turkuun, keskelle Erikin ja Juhana-herttuan kiivasta valtataistelua. Teoksen päähenkilö on Valpuri Innamaa, kauppakartanon emäntä, jonka mies mestataan kirjan alussa.


Valpurin kauppakartano vallataan ja ryövätään, ja Valpuri joutuu aloittamaan kaupankäynnin melkein tyhjästä - kahden pienen lapsen kanssa. Valpuri osoittautuu kuitenkin rautarouvaksi, ja pian hän on Turun varakkain porvari ja laivanvarustaja. Vihamiehiä tai oikeammin -naisiakin Valpurilla on, ja vuosien saatossa useampi aviomies - ovatko miehet sitten pelkästään rahan perässä, onkin jo toinen asia.

Teos on taattua Vuorta, ennalta arvattava teos täynnä juonenkäänteitä, rakkautta ja pettymyksiäkin. Tätä lukija tietää odottaa jo kirjan avatessaan. Ei mitään suurta taidetta ehkä, mutta sopiva teos viihdyttämään vakavampien teosten välissä. Kieli on aika kuvailevaa, paikoin hiukan pitkästyttävääkin. Muutama kielivirhe sattui silmään. Eihän "hirvennyt" ole yleiskieltä, eihän?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "Kirja, josta voi tehdä kirjanaaman".


torstai 12. toukokuuta 2016

Ei tullut kauppoja

Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa (Bazar, 2016) houkutteli nimensä puolesta lukemaan. Tästä puodista jäisivät kyllä kirjat minulta hankkimatta, vaikka päähenkilö Jean Perdu tituleeraakin paattiaan kaunokirjallisuusapteekiksi.


Päähenkilö on siis pariisilainen kirjakauppias, joka "osaa löytää asiakkaalleen juuri tämän mielialaan sopivan kirjan". Perdun kirjakauppa sijaitsee laivassa. Perdu on ollut rakastunut parikymmentä vuotta aiemmin, mutta naisen lähdettyä on vaipunut alakuloon. Perdulle selviää rakastamansa naisen kohtalo, ja hän irrottaa kirjakauppaproomunsa ja lähtee seilaamaan pitkin Provencea. Viime hetkellä laivaan hyppää mukaan Max, joka on nuori, fanejaan pakoileva esikoiskirjailija.

Teoksessa on tietysti mukana rakkautta ja tunnelmaa. Muisteloissa vatvotaan, ja lukija tylsistyy. Edes kirjat eivät tule mitenkään positiivisella tavalla esille. Perdun ajatukset siitä, mikä kirja kenellekin asiakkaalle sopii, jäävät irrallisiksi ja epäuskottaviksi. Oikea kirjojen ystävän kirja tämä ei siis mielestäni ole. Koska tapanani ei ole jättää kirjoja kesken, luin teoksen väkisin loppuun. Teennäinen olisi sopivin sana kuvaamaan teosta. Tästä varmaan saisi kirjaa paremman elokuvan, voin sen jo nähdä mielessäni. Idyllisiä ranskalaisia pikkukyliä, joki ja kummallisia henkilöitä. Aurinkoa.

"Perdu oli löytänyt jokien yltä vielä jotain muutakin: tähdet, jotka hengittivät. Yhtenä yönä ne loistivat kirkkaasti. Seuraavana ne olivat himmeät. Sitten taas kirkkaat. Eikä se johtunut udusta eikä hänen lukulaseistaan vaan siitä, että hän hetkeksi tietoisesti nosti katseensa omista varpaistaan."

maanantai 9. toukokuuta 2016

Sokea täti ja veljenpoika

Olen odottanut kirjastosta pitkään Tommi Kinnusen Lopottia äänikirjana. Odottavan aika on ollut pitkä, joten nappasin kirjan pikalainahyllystä. Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksen tarinaa. Toki sen voi hyvin lukea tuntematta edeltäjäänsä.

Lopotissa päähenkilöitä on kaksi. Selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun lähetetty Helena varttuu aikuiseksi ja hankkii ammatin. Hän ei anna sokeutensa lannistaa itseään, vaan selviytyy, opettelee ulkoa askelten määrän, kuuntelee ja kuulee sellaista, mitä näkevät eivät. Keskellä katua hän tapaa Karin, miehen, joka ei säikähdä Helenan harhailevia silmiä.

Toinen näkökulma teoksessa on Tuomaksen, Helenalle rakkaan veljenpojan. Tuomas varttuu perheen kuopuksena. Siskot muuttavat yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin on Tuomaksen vuoro. Hän lähtee niin kauas kuin pystyy - opiskelemaan satojen kilometrien päähän. Tuomas on löytänyt seksuaalisen suuntautumisensa jo Lopotissa, nyt hänellä on mahdollisuus löytää seuraa. Eletään 1980-luvun juppivuosia - eikä baarista tarvitse lähteä yksin kotiin.

Helenan tarina jo yksin olisi kantanut. Parhaimmillaan Kinnunen on kuvatessaan Helenan yksinäisiä hetkiä, sitä miten Helena pelästyy omaa hengitystään Karin lähdettyä. Tuomaksen tarinassa on jotain liikaa. Homoparin suru lapsettomuuden takia on kyllä koskettavaa, mutta aiheeseen liittyvät ratkaisut tuntuvat naiiveilta. Kusikosken tarina jää irralliseksi. Minulle ei avaudu sen merkitys. En myöskään ollenkaan pidä laulujen sanoista lukujen otsikoina, vaikka ne varmaan kuvastavatkin Helenan repertuaaria sekä ajan kulumista Tuomaksen elämässä. Paremmin toimisivat ilmeettömät numerot.

Kinnusen kerronta on nautittavaa. Kieli on kuvailevaa. Helenan minäkertoja tuo henkilön lukijaa lähelle, Tuomaksen osiot taas näyttäytyvät eläytyvän ulkopuolisen kertojan kautta.

"On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi."


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Toinen ruotsalainen

Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (Kniga 2015) sopisi aiemmin postaamaani kirjaa paremmin lukuhaasteen maahanmuttajateemaan. Teos sai August-palkinnon Ruotsissa viime vuonna. Kirjailijalla on tunisialainen isä ja ruotsalainen äiti. Kaikki se mitä en muista kertoo Samuelista, joka kuolee auto-onnettomuudessa. Tuntemattomaksi jäävä kirjailija haastattelee teoksessa Samuelin läheisiä selvittääkseen onnettomuuden taustat.

Kirja on aluksi ärsyttävä. Hyvin lyhyiden, puolenkin sivun pituisten kappaleiden jälkeen kertoja vaihtuu, eikä lukija oikein tahdo pysyä perässä. Jossakin vaiheessa lukijallekin alkaa kirkastua, kuka on kuka. Kuva Samuelista on pirstaleinen, samoin Samuelin läheiset ovat hyvin ristiriitaisia persoonia, riippuen siitä, kuka kertoo. Loppujen lopuksi näkökulmien moninaisuus onkin kirjan parasta antia. 

Samuel on ulkomaalaistaustainen maahanmuuttoviraston byrokraatti. Hän asustelee ystävänsä Vandadin kanssa, ja ihastuu Laideen, maahanmuuttajien kanssa työskentelevään naiseen. Samuel pitää huolta Alzheimerin tautia sairastavasta mummostaan. Kun mummo joutuu hoitokotiin, saa mummon talo uutta käyttöä. Kaikki teoksen henkilöt ovat ulkomaalaisia tai jollakin tavalla "vieraita" ruotsalaisessa yhteiskunnassa - tai vieraita itselleen, kuten Samuelkin. Toiseudestahan tämä teos kertoo. Samuel tuntuu tarkkailevan itseään ja tekemisiään koko ajan ulkopuolisin silmin.


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kansojen juurilla

Huomasin vasta nyt jo aikoja sitten alkaneen Kansojen juurilla -lukuhaasteen Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogista:

"Kansojen juurilla -lukuhaaste päättyy YK:n julistamana kansainvälisenä maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8.2016. Mukaan lasketaan kauno- ja tietokirjallisuus, joka luetaan (ja blogataan) tänä aikana. Alkuperäiskansojen tulee liittyä haastekirjallisuuteen jollakin tapaa: joko niin, että kirja kertoo alkuperäiskansasta tai sen jäsenestä tai sen on kirjoittanut johonkin alkuperäiskansaan kuuluva henkilö.
Minimivaatimus haasteen suorittamiseksi on kolme luettua kirjaa. Yhden kirjoista tulee liittyä saamelaisuuteen, mutta muita rajoittavia vaatimuksia ei ole. Tällä kertaa keskitytään tosin olemassa olleisiin tai oleviin kansoihin, eli fiktiiviset alkuperäiskansat eivät kelpaa tähän lukuhaasteeseen."
 
Otan tavoitteeksi minimin - kolme haasteeseen sopivaa kirjaa. Suketuksen blogissa on lukuvinkkejäkin.


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Mies, kissa ja säännöt

Lukeva ystäväni suositteli minulle kirjaa. Tartuin täkyyn. Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä (2013) on kuvaus 59-vuotiaasta Ovesta, jolla on selvät sävelet elämässään. Joka-aamuisella kierroksellaan hän tarkistaa, ettei taloyhtiön parkkipaikalla ole vieraita autoja ja että jätteet on lajiteltu oikein. Erityisen tarkka Ove on siitä, ettei taloyhtiön pihaan ajeta autoilla missään tapauksessa. Aluksi Oven pikkumaisuus saa lukijan vihastumaan. Pikku hiljaa paljastetaan koko Oven elämäntarina, ja lukijan sympatiat siirtyvät Oven puolelle.

Oven rauha häiriintyy, kun eräänä päivänä pihalle peruuttaa peräkärryn kanssa mies, "tomppeli", joka peruuttaessaan rusikoi Oven postilaatikon. Miehen persialainen vaimo Parvaneh ei ymmärrä pysytellä poissa vaan tupsahtaa milloin mistäkin syystä Oven ovelle lastensa kanssa. Kaiken lisäksi pihalla pyörii resuisen näköisen kissan lisäksi talvikenkää muistuttava räkyttävä koira emäntänsä kera.

Ove on periaatteiden mies. Auton pitää olla Saab. Naapurinmiehen, Runen, kanssa välit menivät poikki, kun Rune osti BMW:n. Valkopaitaisia miehiä Ove vihaa. Sitä Ove jaksaa vieläkin ihmetellä, miten kaunis Sonja valitsi hänet miehekseen.

- Kuule nainen, minä en tule toimeen kissojen kanssa! Ove oli yrittänyt eilen tolkuttaa Parvanehille. 
Sitten hän oli huutanut Parvanehille, että kissa saisi asua hänen luonaan vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. 
Ja nyt hän seisoo tässä katselemassa kissaa silmästä silmään. Kissa tuijottaa takaisin. Ja Oven ruumis on kouriintuntuvan elävä. Koko kuvio on äärimmäisen ärsyttävä. 

Mies, joka rakasti järjestystä on tragikoomisen liikuttava teos. Lukijalleen se jättää valoisan mielen. Kirjasta on tehty myös elokuvaversio. Se taitaa juuri pyöriä elokuvateattereissa. Ehtisiköhän katsomaan.