Anni Kytömäki: Kivitasku

Sata suomalaista 2017 - osa 8 

Anni Kytömäen Kivitasku (Gummerus, 2017) hurmaa lukijansa edeltäjänsä Kultarinnan tavoin. Luonto on tässäkin teoksessa tärkeässä osassa, ei ehkä kuitenkaan niin ilmiselvästi kuin Kultarinnassa. 

Kivitasku kulkee kolmella aikatasolla. Kaikki lähtee liikkeelle vuodesta 1959 ja Helenasta, jolla on taipumusta  masennukseen. Helenalla on suunnitelmia kesää varten:

Tänä kesänä hänen ei tarvitsisi sairastaa kamarissa kaihoa, laahustaa askareisiin ja aterioille ja kuunnella äidin vakuutteluja siitä miten elämä vielä löytäisi uomansa. 

Helenan haaveet eivät kuitenkaan toteudu.  Mustasaaressa, karulla ja kallioisella suvun saarella vietetyn kesän jälkeen Helena päätyy jonnekin ihan muualle. 

Toinen tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä. Vallankumouksesta haaveillut kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Loukkaannuttuaan hän saa avukseen pienen Katinka-tyttösen, joka tuntuu seuraavan häntä joka paikkaan, tahtoipa hän tai ei.Tärkeäksi henkilöksi teoksessa nousee myös Maaria, Katinkan äiti. Maaria osaa vanhat loitsut ja pystyy lankeamaan loveen.

Kolmas tarina tutustuttaa meidät Vekaan ja tuo tarinan vuoteen 2012. Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastohoitoon, mutta jotenkin vain hän päätyy linja-autolla Louhurantaan suvun mökille. Vekan rauhaa häiritsee Pike-sisko vauvoineen. 

Kolme erillistä kohtaloa tuntuvat aluksi hyvinkin  irrallisista ja oudoilta, mutta nivoutuvat lopussa juohevasti samaan tarinaan. Itse pidän eniten Sergein osuudesta. Luonto on vahvasti mukana kaikilla henkilöillä. Mustasaaren jylhät kalliot käräjäkivineen toimivat teoksen motiivina. Näille kallioille palataan useaan otteeseen, ja kuullaanpa näillä kallioilla teoksen nimilintua, kivitaskua. Teoksen nimeen sisältyy myös symboliikkaa, joka avautuu vasta teoksen lukemalla. Kieli on kuvailevaa. 

Tuuli soljuu järveltä levollisesti, kiipeää jyrkänteen reunan yli ja hiipii luoksemme, kohtaa hikiset lapset ja huokaa ohi. Jeremias loikoo virissä hymyillen, kevätilta viilentää punaisia rantuja hänen käsivarsissaan. Lapset penkovat nyyttejään, lasken heidät, kaikki ovat tallella. Silti jossain soitetaan ja huudetaan yhä. Äänet luikahtelevat tuulensäikeiden lomasta auringontulta loimottavan jäätikön reunoilta, kaukaa metsistä, kaikkialta maanpiiristä.

Tärkein teema teoksessa on vapaus. Se tulee esille monella tasolla. Onko Sergei vapaampi Pietarin aatelispoikana kuin kahleissa Riutanlahdessa? Helena haluaisi tavata Seikkailijan ja kulkea hänen jalanjäljissään. Vekalla on espanjan sanakirja hyllyssään. 

Kylmä yö painuu otsaa vasten. Murjurivi seisoo lumessa, ihmiset hakevat sisällä lämpöä toistensa luisevista vartaloista. Kaikki on väärin. Miksi asumme hyisessä helvetissä emmenkä tropiikissa. Miksi luonto on suunnitellut ihmisruumiin niin huonosti.

Yllättävää kyllä, laitan Kivitaskun Helmet-haasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja. Eräs kirjan henkilöistä lähtee "paikkakunnalle, jossa tehtiin suuria: oli päätetty hankkia järven pohjasta mittavasti tuoretta heinämaata. - - Höytiäisen matalat rannat olivat lihavaa mutaa, eittämättä yhtä hyvää kasvupohjaa kuin Ukrainan laajat arot." Näiltä Höytiäisen Reposelän vesijättömailta osti mieheni isoisä tilan 1930-luvulta. Talomme alla on vanhaa Höytiäisen pohjaa, nyt ranta on tuossa parin-kolmensadan metrin päässä. Rantakivikoita löytyy keskeltä metsää. (Kuva on mieheni ottama.)