Algot Untolan juhlavuosi

Algot Untolan kuolemasta tuli tänään tasan sata vuotta, ja loppuvuonna syntymästä tulee 150 vuotta - juhlavuosi siis monella tapaa. Juhlavuoden aloitustapahtuman kirjailijan kotikunnassa Tohmajärvellä polkaisi eilen käyntiin Juha Hurme Otava Ensemble-ryhmänsä ja Sanamyrsky-esityksen kanssa. 

Mikäs sen osuvampi paikka tapahtumalle kuin Tohmajärven työväentalo. Sanamyrskyssä kuvataan Untolan aikaa Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Ristiriitaisen Untolan roolia kuvaamaan Hurme on valinnut kaksi näyttelijää, joiden avulla kirjailijan sisäinen monologi pääsee esille luontevasti. On ollut tietty rikkihappoepisodi, jonka seurauksena, ainakin Hurmeen mukaan, Untola valitsee salanimensä sukupuolettomasti. On syntynyt Irmari Rantamala, ja tekeillä on valtaisa Harhama-teos ja sen lisäksi hurja määrä lehtikirjoituksia. Kirjoitukset sinkoilevat, paperit lentelevät. Esityksen jälkeen keskusteltiinkin kovasti, mikä merkitys fiktiivisellä Harhamalla ja sen jatko-osalla Martvalla on todellisen Untolan kuvaajana. Todettiinkin, että yhtymäkohtia varmasti on, mutta fiktio on aina fiktiota, ja kertoja saattanee olla epäluotettavakin. Sanamyrsky on huikean intensiivinen, noin puolen tunnin esitys, jossa henkilöt ovat tarpeeksi. Lavasteita ei tarvita. 

Esityksen jälkeen ohjaaja ja kirjailija Hurme valotti käsitystään tästä Tohmajärven Tietäväisestä. Sanamyrskyn lisäksi hän on ohjannut kolme muuta Untolan (tai pikemminkin Maiju Lassilan) pienoisromaania. Näissä näytelmissä, esimerkiksi Mestari Nykessä ja Manasse Jäppisessä, päähenkilönä on lapsi. Lisäksi Hurme on aiemmin ohjannut useita kirjailijan teoksia näyttämölle. Ja kyllä Hurme Untolasta tietääkin. Hänen nostaa Untolan Aleksis Kiven ja parin muun kirjailijan rinnalle modernin romaanin kivijalaksi. 

Siinä missä Tulitikkujen Ihalainen ja Vatanen lähtevät Joen kaupunkiin hummailemaan, Pirttipohjalaiset-teoksessa taas ollaan kiinni ikiaikaisessa maaseudussa, autetaan ja kannustetaan lähimmäistä. Pirttipohjalaiset näkyy muuten olevan Otava Ensemblen kantaesityksenä tulevana kesänä. Hurmeen mielestä Untolan teoksia yhdistävä tekijä on huumori. Teoksissaan nauretaan pienelle ihmiselle, muttei koskaan pilkallisesti.  Hurme totesi, ettei Untola ollut mikään kansankiihottaja lehtiteksteissäänkään, vaikka niin väitettiin. Olisi aika nostaa tämä aliarvostettu kirjailija ansaitsemaansa arvoon, ja tätä tavoitettaan Hurme on todellakin toteuttanut näytelmäprojekteillaan. 

Olen itse lukenut kirjailijalta ainakin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista heränneen. Muistelen lukeneeni myös Manasse Jäppisen ja Liika viisaan, ehkä Mimmi Paavaliinankin. Kun lesket lempivät olen ainakin nähnyt huikean taidokkaan Maarianvaaran kesäteatterin esityksenä, ja taisinpa olla sen lukenutkin, kun tarina oli niin tuttu. 

Hurmeen innoittamana aion kyllä tarttua juhlavuoden kunniaksi jälleen Untolan tuotantoon. Tuon kirjailijan, jonka loppukin on kuin tarinasta. Häntä oltiin kuljettamassa teloitettavaksi (punaisten puolella kun oli), muttei hän koskaan teloituspaikalle päässyt. Luoti päätti hänen päivänsä merimatkan aikana hieman epäselvissä olosuhteissa tasan sata vuotta sitten. 

Niin, kertomatta jäi, että kiinnostukseni Untolan tuotantoon virisi jo lapsuudessa, kävinhän ensimmäiset kouluvuoteni Vatalan koulua Vatasen mailla Tohmajärvellä. Pois muutin ylioppilasjuhlieni jälkeen - ja lähdin opiskelemaan suomea ja kirjallisuutta. 

Mikko Kamula: Iso Härkä

Nimensä mukaisesti Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toisen osan keskeinen hahmo on iso härkä, joka sai merkittävän osan jo ensimmäisessä Ikimetsien sydänmailla -teoksessa.12-vuotias Tenho näkee härästä toistuvia painajaisia. Eikä aikaakaan, kun pitäjiltä kuuluu huhuja valtavan härän tuhotöistä. Tietäjäopissa olevalla Tenholla tuntuu olevan yhteys härkään ja sen toimiin. 

Iso härkä -teos jatkaa tutuksi tulleen Juko Rautaparran perheen edesottamusten seuraamista. Juko on riitautunut Rantasalmen neljännesmies Tönius Ikäheimosen kansa, joka on mätkäissyt Rautaparralle valtavat verot maksettavaksi. Tilannetta ei yhtään helpota se, että Jukon poika Heiska ikävöi jatkuvasti Ikäheimosen Kulta-piikaa. 

Ikäheimonen saapuu taas kerran häiriköimään apureineen Rautaparran tilan rauhaa, ja aamuvarhaisella tapahtuneessa yhteenotossa Mallu-mummo lyö veitsensä Ikäheimosen apurin selkään. Heiskaa syytetään apurin kuolemasta, ja käräjien kautta hän joutuu pakkotyöhön Olavinlinnan rakennustyömaalle. 

Tenho jatkaa opintojaan kuuluisan tietäjän Yörnin ukon ohjauksessa, mutta tapahtumien aikana tutustuu myös lappalaisnoitien loveenlankeamisoppeihin. Tenho on jo hyväksynyt kohtalonsa tietäjänä, eikä enää ämpyile kohtaloaan vastaan. 

Varpu-sisko elää murrosikäänsä, ja tuntee tukehtuvan elämäänsä raskasta työtä tehden isän, äitipuolen ja veljien rinnalla. Toisaalta Varpulla on jotain omaa. Perheestä vain hänellä on yhteys maahisten kanssa. Äitipuolen Matelin kanssa välit ovat olleet etäiset. Mateli yrittää kaikin voimin auttaa perhettään selviytymään tiukasta talvesta, ja käyttää Varpun mielestä epäilyttäviäkin keinoja tähän. Yllättävää kyllä, asian selvittely lievittää Varpun ja Matelin välistä kireyttä. 

Kamula kuljettaa tapahtumia hengästyttävällä vauhdilla. Tuntuu, kuin koko ajan kuljettaisiin sisäsavolaisia metsiä pitkin lylyin ja kalhuin (tosin teoksessa puhutaan suksistakin) tai vesiteitse Leppävirralta aina Viipuriin saakka. Yliluonnolliset asiat ja taikuus eivät ainakaan ole vähentyneet aloitusteoksesta. Mukana on niin paraa, maahisia kuin shamanistisia matkoja aliseen maailmaan. Tämä maagisuus on kuitenkin tuttua jo ensimmäisestä osasta, joten nyt lukija voi keskittyä rauhassa Heiskan ja Tenhon elämään, Varpua unohtamatta. Itse isä-Jukon osuus jää tässä toisessa osassa ensimmäistä vähäisemmäksi seuraavan sukupolven saadessa enemmän tilaa.Edelleenkin aluksi hieman häiritsee yleiskielisyys dialogeissa, mutta tämä lienee kädenojennus savolaismurteiden ulkopuolisille lukijoille. 

Mielenkiintoista teoksessa on Savonlinnan ja Kyrönsalmen kuvaus Olavinlinnan kohtauksissa. Savonlinna on siinä mielessä läheinen suvulleni, että äitini oli kotoisin Uukuniemeltä, ja mummolani oli myöhemmin Kesälahdella. Savonlinna oli se kaupunki, jossa asiat hoidettiin. Eräs lapsuudenmuistoistani on, kun istun autossa Savonlinnan sairaalan pihalla, kun äitini on katsomassa isäänsä viimeisen kerran. Onpa äitini perintönä vielä seinälläni kipsitaulu Savonlinnasta. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Kunpa jo pian saisi seuraavan osan Metsän kansaa luettavakseen. Onneksi, onneksi tämä toinen osakaan ei tuottanut pettymystä vaan imaisi mukaansa elämään 1400-luvun Savossa.

Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti

Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti (Atena, 2018) tarttuu aiheeseen, joka useammassakin suvussa on ollut vaiettu aihe. Teoksessa tarkastellaan venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. Ääneen pääsevät Vihreälehdon kautta näiden suhteiden jälkeläiset - lapset ja useimmiten lapsenlapset. 

 Vihreälehtohan on tunnettu oman isoisänsä, venäläisen sotavangin, etsimisestä, mistä on kirjoittanut kirjankin. Tätä ensimmäistä kirjaa en ole lukenut, mutta aihetta olen seurannut muuten mediassa. Vihreälehto siis tietää, mistä puhuu. Jokainen tarina on omanlaisensa, vaikka tapahtumien kaava lieneekin samanlainen. Vihreälehto kirjoittaa kauniisti, ketään loukkaamatta, vaikka varmasti tarinoissa on vähemmän kauniitakin kohtaloita. Teos tuo kuitenkin esille sen kipeyden asianosaisille. Lapsia on annettu pois adoptioon tai jätetty isovanhempien huostaan. Kirjan perusteella se, että äiti on kasvattanut lapsensa itse, näyttää poikkeukselta. Suvun häpeä on kestänyt vuosikymmeniä. Nyt vihdoin seuraava sukupolvi on valmis avaamaan arvoituksia. Monessa tapauksessa vain alkaa olla myöhäistä. Sukututkimuksen suosio, sosiaalisen median kasvu ja aikaperspektiivi on avain uudelle avoimuudelle.

Vihreälehto tuo jokaisen käsittelemänsä tapauksen lukijaa lähelle. Hän taustoittaa historiantutkijana sotavankitapaukset tarkasti, kertoo asiakirjoista löytyneet taustatiedot. Mukana on myös jäljelle jääneitä kirjeitä. Ovatpa monet etsineet ja löytäneet sukuaankin nyky-Venäjältä - ei enää isää mutta sisarpuolia ja serkkuja sentään. Useat teoksen isäehdokkaat ovat Ukrainastakin. Tarinat saavat kasvot, ja näitä tarinoita Vihreälehto esittelee eri puolilta Suomea. 

Jotkut heimosotavangeista pääsivät pakenemaan Ruotsiin ja piilottelivat siellä peloissaan vuosikausia ennen Ruotsin kansalaisuuden myöntämistä. Tämä kohtalo kuitenkin tuntuu suomalaisena paremmalta kuin pakkotyösiirrot suoraan Siperiaan, josta paluu kotiseudulle on toteutunut vasta vuosikymmenien myötä - jos silloinkaan. Nämä heimosotavankitapaukset jäävät kaivertamaan mieltä, vaikka näistä olen aiemminkin tiennyt. Inkeriläisille ja muille Suomen-sukuisille sotavangeille luvattiin kansalaisuus, jos he liittyisivät sotaan suomalaisten rinnalla. Tämä lupaus jouduttiin pettämään, koska Neuvostoliitto ei sitä sallinut. Palautettujen kohtalo oli kova. Satoja vankeja pakeni palautusjunista, mutta vain murto-osa todella pääsi Ruotsiin asti. 

Sotavankien lapset eivät usein ole voineet ottaa sodan jälkeen paasattua suomalaista sotatarinaa omakseen. Vanhempiensa suhteen vuoksi he eivät ole voineet jakaa tätä kansakunnan yhteistä kertomusta eivätkä löydä siitä omaa paikkaansa.  

Aiheesta kiinnostuneille voin suositella myös Irja Wendischin teoksia saksalaisten sotilaiden lapsista.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.