Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti (Atena, 2018) tarttuu aiheeseen, joka useammassakin suvussa on ollut vaiettu aihe. Teoksessa tarkastellaan venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. Ääneen pääsevät Vihreälehdon kautta näiden suhteiden jälkeläiset - lapset ja useimmiten lapsenlapset.
Vihreälehtohan on tunnettu oman isoisänsä, venäläisen sotavangin, etsimisestä, mistä on kirjoittanut kirjankin. Tätä ensimmäistä kirjaa en ole lukenut, mutta aihetta olen seurannut muuten mediassa. Vihreälehto siis tietää, mistä puhuu. Jokainen tarina on omanlaisensa, vaikka tapahtumien kaava lieneekin samanlainen. Vihreälehto kirjoittaa kauniisti, ketään loukkaamatta, vaikka varmasti tarinoissa on vähemmän kauniitakin kohtaloita. Teos tuo kuitenkin esille sen kipeyden asianosaisille. Lapsia on annettu pois adoptioon tai jätetty isovanhempien huostaan. Kirjan perusteella se, että äiti on kasvattanut lapsensa itse, näyttää poikkeukselta. Suvun häpeä on kestänyt vuosikymmeniä. Nyt vihdoin seuraava sukupolvi on valmis avaamaan arvoituksia. Monessa tapauksessa vain alkaa olla myöhäistä. Sukututkimuksen suosio, sosiaalisen median kasvu ja aikaperspektiivi on avain uudelle avoimuudelle.
Vihreälehto tuo jokaisen käsittelemänsä tapauksen lukijaa lähelle. Hän taustoittaa historiantutkijana sotavankitapaukset tarkasti, kertoo asiakirjoista löytyneet taustatiedot. Mukana on myös jäljelle jääneitä kirjeitä. Ovatpa monet etsineet ja löytäneet sukuaankin nyky-Venäjältä - ei enää isää mutta sisarpuolia ja serkkuja sentään. Useat teoksen isäehdokkaat ovat Ukrainastakin. Tarinat saavat kasvot, ja näitä tarinoita Vihreälehto esittelee eri puolilta Suomea.
Jotkut heimosotavangeista pääsivät pakenemaan Ruotsiin ja piilottelivat siellä peloissaan vuosikausia ennen Ruotsin kansalaisuuden myöntämistä. Tämä kohtalo kuitenkin tuntuu suomalaisena paremmalta kuin pakkotyösiirrot suoraan Siperiaan, josta paluu kotiseudulle on toteutunut vasta vuosikymmenien myötä - jos silloinkaan. Nämä heimosotavankitapaukset jäävät kaivertamaan mieltä, vaikka näistä olen aiemminkin tiennyt. Inkeriläisille ja muille Suomen-sukuisille sotavangeille luvattiin kansalaisuus, jos he liittyisivät sotaan suomalaisten rinnalla. Tämä lupaus jouduttiin pettämään, koska Neuvostoliitto ei sitä sallinut. Palautettujen kohtalo oli kova. Satoja vankeja pakeni palautusjunista, mutta vain murto-osa todella pääsi Ruotsiin asti.
Sotavankien lapset eivät usein ole voineet ottaa sodan
jälkeen paasattua suomalaista sotatarinaa omakseen. Vanhempiensa suhteen
vuoksi he eivät ole voineet jakaa tätä kansakunnan yhteistä kertomusta
eivätkä löydä siitä omaa paikkaansa.
Aiheesta kiinnostuneille voin suositella myös Irja Wendischin teoksia saksalaisten sotilaiden lapsista.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti