Pierre Lemaitre: Verihäät

Sophien elämässä on ollut kaikki hyvin. On ollut hyvä työ, avioliitto ja rakkaus. Sitten Sophie on alkanut unohdella. Hän sotkee sähköpostinsa, eikä muista, mihin on autonsa jättänyt. Hänen kauppakassistaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista valinneensa. 

Koittaa päivä,  jolloin Sophie herää pökerryksissä ja löytää hoitolapsensa kuristettuna. Alkaa matka, jolla Sophie pakenee niin virkavaltaa kuin itseäänkin. Pierre Lemaitren Verihäät on koukuttava kuvaus mielen järkkymisestä. Oikeastaan tästä teoksesta ei voi juuri muuta sanoa, jottei juonesta paljastu liikaa. 

Pelkäsin, että teoksessa vatvotaan Sophien mielenterveysongelmia. Toki näitäkin käsitellään, mutta teoksesta kuitenkin kehkeytyy kunnon dekkari, jossa jännitystä riittää ja teos vetää loppuun saakka imuunsa. Mielestäni teos ei kuitenkaan vedä vertoja Silmukalle, vaikka jossain määrin samoja teemoja käsitelläänkin. Silmukka on intensiivisempi ja tiiviimpi, päähenkilön lähelle pääsee vaivattomammin. Verihäiden henkilöt jäävät jollakin tavoin etäisiksi, vaikka myötätunto päähenkilöä kohtaan herätelläänkin. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani.

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Rosie Walshin Hän lupasi soittaa (Otava, 2018) näkyy olevan matkalla kotikirjastooni varattuani sen jo aikoja sitten. Enpä tätä muistanut, kun pari päivää sitten selasin Storytelia etsiäkseni kuunneltavaa. Jotenkin tuntui, että kesäloman aluksi kaipasin jotain kevyempää, ja valitsin teoksen summamutikassa. Valinta oli oivallinen. Teoksen päähenkilö on hieman alle nelikymppinen Sarah, joka on kotoisin Englannin maaseudulta, mutta on muuttanut pari vuosikymmentä aiemmin Yhdysvaltoihin. 

Sarah on jo nuorena perustanut hyväntekeväisyysjärjestön miehensä Rubenin kanssa, mutta nyt avioliitto on katkolla. Joka vuosi Sarah saapuu kotiseudulleen lomalle, mutta tänä vuonna kotikunnailla häntä odottaa yllätys. Sarah rakastuu mieheen, Eddieen, ja viettää tämän kanssa kiihkeän viikon. Molemmat tuntuvat olevan hullaantuneita toisiinsa. Eddie on lähdössä lomamatkalle, ja lupaa soittaa Sarahille heti, kun on palannut. Soittoa vain ei kuulu. Eddie on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Onko Sarahille käynyt perinteisesti, mies ei olekaan kiinnostunut?

Sarahin muuttoon Yhdysvaltoihin liittyy jotain traumaattista. Mitä on tapahtunut Sarahin siskolle? Miksi Sarahia halveksutaan kotimaassa? Pala palalta Sarahin ja myös Eddien taustat avautuvat lukijalle. Sarah yrittää epätoivoisesti tavoittaa Eddietä ja kirjoittaa tälle lukemattomia Messenger-viestejä, joissa valottaa menneisyyttään. Myös kirjeet siskolle ovat teoksessa tärkeitä. 

Teos on ehkä hömppää, mutta ihan laadukasta sellaista. Kovin paljon teosta ei uskalla ruotia, ettei juoni paljastu. Teos vertautuu mielessäni Jojo Moyesin ja Cecilia Ahernin teoksiin. Jostakin luin, että teoksen oikeudet on myyty jo ennen ilmestymistä yli 20 maahan. Varmasti tämä nähdään myös elokuvana. Kaikki ainekset kyynelkanavien aukaisuun ovat olemassa. 

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Toukokuun luettuja

Toukokuussa(kin) luin hyviä kirjoja. Luetuksi tulivat Emmanuelle Pirotten Vielä tänään olemme elossa, Anne Tylerin Äkäpussi ja Cara Delevingnen & Rowan Colemanin Mirror Mirror. Lisäksi kuuntelin äänikirjana Miika Nousiaisen Juurihoidon ja Ilmar Taskan Pobeda 1946:n. Katja Törmäsen Karhun morsian sen sijaan jäi äänikirjana kesken. Jotenkin teos jäi junnaamaan, enkä oikein mieltynyt lukijaankaan. 

Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija. Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017) on hänen esikoisteoksensa, ja se on palkittu mm. vuoden 2016 parhaana historiallisena teoksena Ranskassa. Teoksen päähenkilö on saksalainen SS-sotilas Mathias, joka on soluttautunut vihollisjoukkoihin Ardenneilla sodan loppuvaiheessa. Mathias on jo alun alkaen tuntenut itsensä jotenkin irralliseksi tekijäksi sodassa, vaikka onkin tiennyt tuhoamisleireistä ja lähettänyt sinne väkeä alusmaista tunteilematta. Sotauraa tärkeämmäksi Mathias kokee aiemman oleskelunsa Kanadassa intiaanien rinnalla. Kanadaan hän on päätynyt sukusiteidensä takia. 

Mitä tapahtuu tunteettomalle tappokoneelle, kun hänelle työnnetään kyytiin pieni juutalaistyttö Renée? Eipä tiennyt pikkukylän pappi lasta pelastaessaan, että amerikkalaissotilaiden sijaan Jeeppiä ajoi natsi. Kuitenkin Mathias tuntee Renéen kohdatessaan kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihan kuin lapsella ja hänellä olisi jokin yhteys. Olen lukenut valtavasti kirjoja maailmansotien ajoilta ja holokaustista, tämä kuitenkin toi taas uutta näkökulmaa. Hieman ennalta-arvattavahan Vielä tänään olemme elossa on, mutta silti jännittävä ja koukuttava. Käännösoikeuksia on myyty hurjasti, ja takakannen mukaan elokuva on saanut ensi-iltansa viime vuoden lopulla. En kyllä löytänyt traileria netistä. Helmet-lukuhaasteessa laitoin teoksen kohtaan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelotti sen takia, että paljon aiheesta lukeneena pelkäsin pettymystä. Turhaan.

Viiltävä valo heijastui kanadalaisen kirkkaista silmistä! Dan astui vaistomaisesti taemmas. Mathias virnisti tälle peilin kautta pilkallisesti. Dan oli varma, että mies salaili jotakin. Hän ei aikonut poistua Paquetin tilalta ennen kuin salaisuus oli tuotu päivänvaloon. 

- Treets kertoi meille kiinnostavan jutun. Kaikesta päätellen SS-sioilla on tatuointi...

Anne Tylerin Äkäpussin (Johnny Kniga) sen sijaan laitoin kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Kyseessä on Shakespeare-sarja, jossa kahdeksan kirjailijaa tulkitsee Shakespearen näytelmiä. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmää en ole lukenut, mutta juoni on kyllä tuttu. Tylerin äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista, joka sosiaalisissa taidoissa olisi korjattavaa. Työpaikallaan päiväkodissa Kate laukoo kommentteja suorasukaiseen tyyliin, mikä ei aina miellytä vanhempia ja johtajaa. Kotona Kate on kotiorja professori-isälleen ja teini-ikäiselle siskolleen. 

Eräänä päivänä Katen isällä on ehdotus. Hänen korvaamattoman arvokas venäläinen tutkimusassistenttinsa Pjotr joutuu lähtemään maasta, koska viisumi vanhentuu. Ratkaisuksi isän ongelmaan voisi olla vaikkapa sopiva naimakauppa amerikkalaisen naisen kanssa. Teos on kevyen viihdyttävä, humoristinenkin. Ei kuitenkaan höttöä. Hyvän mielen kirja. Itselleni herkullisen teoksesta teki se, että olen työskennellyt pitkään venäläisten kanssa ja oli helppo kuvitella mielessään koomisen ihastuttava Pjotr, joka vähät välittää Katen estoista. 

Maanantaina kello 13.13:

Hei Kate! Me kävimme hakemassa vihkiluvan!

Ketkä me?

Isäsi ja minä.

No sillä lailla, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia 

yhdessä.

Mirror Mirror on malli-näyttelijä  Cara Delevingnen esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä kokeneemman kirjailijakonkarin Rowan Colemanin kanssa. Mirror Mirror on bändi, joka syntyy neljän koululaisen musiikkiprojektin tuloksena. Teoksen päähenkilö on Red, joka on melko syrjäytynyt nuori. Hän on yksinäinen ja häpeää äitinsä alkoholismia. Redin isä pistäytyy silloin tällöin kotona, muttei juurikaan piilottele sivusuhteitaan. 

Muut bändin jäsenet ovat Leo, Rose ja Naomi, joilla on myös omat ongelmansa. Yhteiskuntaluokista riippumatta jokaisella on jokin kipukohta tai peiteltävää. Leolla se on vankilassa istuva veli, Rosella taas vaikea uusioperhetilanne. Teoksen alussa Naomi on kadonnut jälkiä jättämättä. Hänet löydetään kuitenkin elossa, mutta häntä pidetään koomassa, eikä tiedetä, selviääkö hän. Naomin ollessa sairaalassa ystävysten välit kiristyvät. Red yrittää selvittää Naomin siskon kanssa, mitä Naomille oikein tapahtui ja kuka on syypää tilanteeseen. Redin kipupisteenä on myös hänen toivottoman yksipuolinen ihastuksensa Roseen. 

En oikein lämmennyt teokselle. Välillä teos tuntui tylsän junnaavalta, eivätkä henkilöt jostain syystä herättäneet minkäänlaisia sympatioita. Sain kuitenkin teoksen luettua, eikä jälkimaku ollutkaan ihan niin karvas,  kuin välillä ajattelin. Laitan teoksen lukuhaasteessa kohtaan 27.