Haahtelaa ja vähän muutakin

Jo tammikuussa Aino Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogista laittoi minulle arvontapalkinnon Tundran lumoissa -lukuhaasteesta. Sain Leo Tolstoin Kolme vanhusta ja muita tarinoita -kokoelman. Lämmin kiitos, Aino! Tolstoita olenkin tainnut viimeksi lukea kirjallisuuden opintoihini ihan liian pitkä aika sitten. 

Blogiin kirjoittaminen tahtoo jäädä työelämän kiireiden jalkoihin. Toki luen koko ajan, ja päivitän Helmet-lukuhaasteen sivua. Lukuhaaste etenee hitaasti mutta varmasti, ja uskon kyllä saavani haasteen tänäkin vuonna täytettyä. 

Viimeisimpinä lukulistallani ovat olleet Joel Haahtelan uusin, Adèlen kysymys (Otava 2019), Tomas Gadsin Pirulainen sekä Tomi Makkosen sarjakuvateos Kalevala. Joel Haahtela on jo vuosikausia ollut kirjailija, jonka teoksia odotan ehkä eniten. Eikä tämä uusinkaan, Adèlen kysymys, petä odotuksia. Teoksen päähenkilö on minäkertoja, mies, joka lähtee syrjäiseen ranskalaiseen luostariin tutkimaan vuosisatoja aiemmin eläneen pyhimyksen, Adèlen, elämänvaiheita vanhoista asiakirjoista. Pyhimyksen tutkinta kulkee sivujuonteena, pääteemaksi nousee päähenkilön sisäinen etsintä. 

Teos ei minusta ole mitenkään erityisen hengellinen, vaikka niitäkin asioita tietysti sivutaan, kun luostari on miljöönä. Teosta voi lukea päähenkilön henkisen kasvun kuvaajana. Mies peilaa menneisyyttään ja pohtii virheitään, saa tukea yhteisöstä ja ystävystyy munkin, veli Paulin, kanssa. Haahtelan teoksissa on rauha, jonkinlainen ajattomuus. Niin tässäkin. Päähenkilö muistelee perheensä kanssa rannalla viettämäänsä päivää: "Se oli täydellinen päivä, eikä sellaisia päiviä tule kuin kerran tai kaksi elämässä. Sen päivän tehtävänä oli kertoa, että me kolme pystyimme yhdessä elämään sellaisen hetken."

Iisalmelaiset sosiaalipsykologit Satu Roos ja Kaisa Nummela ovat yhdessä Tomas Gads. Heidän teoksensa Pirulainen Bazar, 2019) avaa Ryhmä Halme -sarjan. Komisario Halmeella on kansainvälinen ura takanaan. Nyt hän perustaa erikoisryhmänsä Turkuun. Ryhmään kutsutaan hyvin erilaisia poliiseja ja tutkijoita. Mukana on niin rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, juuri leskeksi jäänyt entinen talousalan huippujohtaja, kuin itärajalta Turkuun muuttanut Sergei Petrov, kovaksikeitetty poliisi, joka ei paljon yksityisasioistaan puhele ja joka usein hermostuu kollegansa Magnus Mehtosen perinteisempään poliisiminään. Vielä ryhmässä esille pääsevät nuori tietotekniikkanörtti Niklas Lindholm, jonka edessä naiset lakoavat, sekä yllättäen tiimiin tupsahtava oikeuslääkäri Kristian Kvist.

Ryhmä Halme alkaa selvitellä epäselvää kuolemantapausta. Yritysjohtaja löytyy merestä kilometrien päästä karille ajautuneesta veneestään. Murhaepäilyt heräävät, kun perheen ja firman asioita aletaan kaivella tarkemmin. Ryhmän toimintaa seurataan tiivisti, ja ryhmän jäsenistä tarkastelu kohdistuu eniten Ann-Mariin, joka tasapainoilee surun, äitiyden ja työn keinussa, addiktioista puhumattakaan.

Pirulaisessa on aika paljon kaikkea. Juonen kulku on paikoin hajanainen, koska henkilöitä yritetään syventää paljon. Tarkkaa tapahtumien kuvausta ja dialogia on paikoin liikaakin. Ehkä henkilöistä olisi voinut joitakin karsia. Psykologinen ote nousee ehkä liiaksikin minun makuuni. Sen verran kiinnostava teos hahmoineen kuitenkin on, että ei jäänyt kesken. Kiinnostuneena jään odottamaan jatkoa, jossa ryhmän hahmot ovat jo lukijalle tuttuja ja voi keskittyä rikoksiin.

Helmet-lukuhaasteessa teokset mnevät kohtiin
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
29. Kirjassa nähdään unia
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja 
 

Tundran lumoissa

Olin tänä vuonna mukana Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Tundran lumoissa -lukuhaasteessa. Inhoan pakkasta ja olen todellinen kesän lapsi, joten ei olekaan yllätys, että jäin haasteessa tasolle Vähäinen pakkasensietokyky - et juuri uskaltaudu ulos pakkassäällä. Haasteeseen sopivia kirjoja luin kaksi, vaikka koko vuoden luettujen kirjojen määrä on seitsemänkymmenen tienoilla.

Luetut teokset ovat Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle, josta olen kirjoittanut täällä, sekä Ulla-Lena Lundbergin iki-ihana Linnunsiivin Siperiaan, josta postaus täällä.

Kolmas teos, joka haasteeseen olisi ehkä sopinut, on Martina Haagin Olin niin varma meistä, jossa päähenkilö on osan aikaa Pohjois-Ruotsin erämaassa. En ollut kuitenkaan varma, sopiiko teos haasteeseen, joten jätin pois. Eipä tuo teos olisi minua nostanut tasolta toiselle.

Kiitos haasteesta!

Linnunsiivin Siperiaan

Ulla-Lena Lundberg on lumonnut minut jo vuosia sitten ulkosaaristoon sijoittuvilla teoksillaan. Tänä vuonna olen lukenut Lundbergilta jo kaksi hieman aiemmasta poikkeavaa teosta. Herttuatar ja kapteenin vaimo kertoo purjelaiva Herzogin Ceciliesta, tämän kapteenista ja ennen kaikkea kapteenin vaimosta Pamela Erikssonista. Teos vie meidät myös kuvin purjelaivojen viimeisiin hetkiin ennen höyrylaivojen aikakautta. 

Linnunsiivin Siperiaan taas on Lundbergin oma matkakertomus - tai oikeastaan kaksi matkakertomusta - Siperian luontoon. Ensin Lundberg on matkalla syksyllä 1968, ja 1980 - 90-lukujen taitteessa Lundberg palaa Siperiaan useampana keväänä peräkkäin. Moni asia on Siperiassa muuttunut - ja toisaalta ei mikään. 

Mitä Lundberg sitten Siperiasta hakee? Hän kulkee kansainvälisen ryhmän mukana bongaamassa lintuja Siperian tiettömien taipaleiden takana. Linnut - en taida olla niistä kovin kiinnostunut. Jotenkin vain Lundbergin kuvaus vie mukanaan. Myös lintujen tarkkailu, mutta myös pienet, hersyvät havainnot tavoista, hotelleista, junista, historiasta, elämästä yleensäkin. 

Saappaat vettä lonksuen loiskuttelen tundran yli kotia kohti ja mietin, millainen aikakäsitys korkeuksissa istuvalla tunturipöllöllä mahtaa olla ja mitä se näkee katsellessaan Jäämerelle, joka on sumuseinämän takana ihmissilmän tavoittamattomissa. Ehkä minä samaistun kahlaajiin siksikin, että ne ovat kärsimättömiä ja hermostuneita niin kuin minäkin. Tunturipöllö ei ole kumpaakaan. Se on tutkimaton kuin kiinalainen vanhus, sillä on loputtomasti aikaa ja enemmän sopuleita kuin ihminen konsanaan tarvitsee. Antaa tuulen puhaltaa, antaa lumen tuiskuta. Aikaa tulee idästä koko ajan lisää. 

Lundbergin teos sopii Helmet-haasteessa kohtaan Kirjan nimessä on jokin paikka. Teos sopii mainiosti myös Tundran lumoissa -haasteeseen. 

Tunnustan. Ihan hiukan minussakin on lintubongaria.  Kävimme viime torstaina Lieksan Ruunaankoskella katsomassa Neitikoskea, ja mieheni kuvasi koskikaraa. Tiesittekö, että valtaosa Suomessa talvehtivista koskikaroista on Ruotsin ja Norjan kantaa?

Maailman kirkkaalle laidalle

Liityin Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Tundran lumoissa -lukuhaasteeseen. Haasteessa luetaan kirjallisuutta tundraan ja taigaan liittyen. Tähän sopii lukemani Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle -teos, jonka päähenkilöistä toinen, everstiluutnantti Allen Forrester, lähtee johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoelle. Toinen päähenkilö on Forresterin tuore vaimo, Sophie, joka joutuu jäämään Vancouverin kasarmille. 

Tapahtumat teoksessa vievät noin vuoden verran. On vuosi 1885. Yhdysvallat on juuri ostanut Alaskan Venäjältä, ja Wolverine-joen yläjuoksu on kartoittamatonta aluetta. Alueella on kyllä ollut venäläinen retkikunta aiemmin, mutta sille on käynyt huonosti. Forresterin pienen retkikunnan etenemistä lukija saa seurata hänen päiväkirjamerkinnöistään. Päiväkirjat kuuluvat nyt Walter Forresterille, jonka isosetä tutkimusmatkailija oli. Walter Forrester on jo vanha mies, ja käy kirjeenvaihtoa Alpinen historiallisen museon näyttelykuraattorin kanssa lahjoittaakseen isosetänsä arkistot ja esineistön museoon. 

Joen pinta oli aiemmin talvella varmasti painunut jääonkaloksi, jonka reunamat olivat parimetriset. Railon syvyyksissä näimme Wolverinen virtaavan veden, tummaakin tummemman, niin syvän, ettei siinä taatusti pärjäisi mies eikä eläin.

Retkikunnan taival on vaivalloinen. Luonnonolosuhteet ovat vaativat. Wolverinejoen jyrkkäreunainen kanjoni on täynnä päällekkäin kasautuneita jäälauttoja, ja kevät on koittamassa. Taivalluksen epävarmuutta ei suinkaan vähennä toisiaan vastaan riitautuneiden intiaaniheimojen läsnäolo ja kannibalismin pelko. Intiaanien apu on kuitenkin tarpeen, koska he tietävät kulkureitit. Taustalla kulkee myös maaginen, ikivanha, mustahattuinen intiaani, ukko, joka yllättäen ilmestyy paikalle, istuu välillä puiden latvuksissa ja huhujen mukaan pystyy lentämään. Muitakin intiaanien syntytarinoita tulee esille.

Nainen lakkasi liikkumasta meidän lähestyessämme & katseli meitä oudoilla silmillään - niin kiiltävillä & mustilla, ettei niissä näyttänyt olevan keskikohtaa lainkaan. Hänen ihonsa ei ollut valkoinen niin kuin meillä eikä ruskea niin kuin intiaaneilla, vaan läpikuultavan harmaa. Hänen huulensa olivat sameanmustat, kuin hiilellä sivellyt & hänen kummassakin poskessaan kulki leveä, valkoinen pystyjuova kuin maalattuna.

Allenin taistellessa luonnonoloja vastaan raskaana oleva Sophie-vaimo tylsistyy kotona kasarmilla. Hän kirjoittaa miehelleen kirjeitä, joissa kertoo tapahtumista ja odotuksesta, toivoen tutkimusmatkan tulevan pian päätökseen. Sophie oli alun perin lähdössä miehensä mukaan, sillä rakkaus luontoon, erityisesti lintuihin, oli Sophien elämän kantava voima. Sophie ei oikein jaksaisi elää viktoriaanisen ajan perheenemännän elämää. Hänen kotinsa on sotkuinen, ja usein hänen nähdään harhailevan "karhujen syöttinä".  Sophie, edelläkävijä monessakin suhteessa, kuitenkin keksii itselleen mielekkään ajanvietteen pysyäkseen järjissään.

Maailman kirkkaalle laidalle on seikkailukirja mutta samalla myös kaunis rakkausromaani. Lumilapselle tyypilliseen tapaan myös tämä teos sisältää myyttisiä piirteitä, mikä tuo teokseen oman ulottuvuutensa. Miltään satukirjalta tämä ei kuitenkaan tunnu, sillä maagisia aineksia on vain rippunen. Päiväkirjojen, kirjeiden sekä Walterin ja kuraattorin välisen viestittelyn lisäksi teoksessa on kuvia, lehtileikkeitä ja muuta materiaalia. Oikein hyvä lukukokemus.

Helmet 2018 -lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi. Lukuhaasteen edistymistä voi tarkkailla sivupalkissa olevan linkin takaa.