Anni Kytömäki: Kivitasku

Sata suomalaista 2017 - osa 8 

Anni Kytömäen Kivitasku (Gummerus, 2017) hurmaa lukijansa edeltäjänsä Kultarinnan tavoin. Luonto on tässäkin teoksessa tärkeässä osassa, ei ehkä kuitenkaan niin ilmiselvästi kuin Kultarinnassa. 

Kivitasku kulkee kolmella aikatasolla. Kaikki lähtee liikkeelle vuodesta 1959 ja Helenasta, jolla on taipumusta  masennukseen. Helenalla on suunnitelmia kesää varten:

Tänä kesänä hänen ei tarvitsisi sairastaa kamarissa kaihoa, laahustaa askareisiin ja aterioille ja kuunnella äidin vakuutteluja siitä miten elämä vielä löytäisi uomansa. 

Helenan haaveet eivät kuitenkaan toteudu.  Mustasaaressa, karulla ja kallioisella suvun saarella vietetyn kesän jälkeen Helena päätyy jonnekin ihan muualle. 

Toinen tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä. Vallankumouksesta haaveillut kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Loukkaannuttuaan hän saa avukseen pienen Katinka-tyttösen, joka tuntuu seuraavan häntä joka paikkaan, tahtoipa hän tai ei.Tärkeäksi henkilöksi teoksessa nousee myös Maaria, Katinkan äiti. Maaria osaa vanhat loitsut ja pystyy lankeamaan loveen.

Kolmas tarina tutustuttaa meidät Vekaan ja tuo tarinan vuoteen 2012. Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastohoitoon, mutta jotenkin vain hän päätyy linja-autolla Louhurantaan suvun mökille. Vekan rauhaa häiritsee Pike-sisko vauvoineen. 

Kolme erillistä kohtaloa tuntuvat aluksi hyvinkin  irrallisista ja oudoilta, mutta nivoutuvat lopussa juohevasti samaan tarinaan. Itse pidän eniten Sergein osuudesta. Luonto on vahvasti mukana kaikilla henkilöillä. Mustasaaren jylhät kalliot käräjäkivineen toimivat teoksen motiivina. Näille kallioille palataan useaan otteeseen, ja kuullaanpa näillä kallioilla teoksen nimilintua, kivitaskua. Teoksen nimeen sisältyy myös symboliikkaa, joka avautuu vasta teoksen lukemalla. Kieli on kuvailevaa. 

Tuuli soljuu järveltä levollisesti, kiipeää jyrkänteen reunan yli ja hiipii luoksemme, kohtaa hikiset lapset ja huokaa ohi. Jeremias loikoo virissä hymyillen, kevätilta viilentää punaisia rantuja hänen käsivarsissaan. Lapset penkovat nyyttejään, lasken heidät, kaikki ovat tallella. Silti jossain soitetaan ja huudetaan yhä. Äänet luikahtelevat tuulensäikeiden lomasta auringontulta loimottavan jäätikön reunoilta, kaukaa metsistä, kaikkialta maanpiiristä.

Tärkein teema teoksessa on vapaus. Se tulee esille monella tasolla. Onko Sergei vapaampi Pietarin aatelispoikana kuin kahleissa Riutanlahdessa? Helena haluaisi tavata Seikkailijan ja kulkea hänen jalanjäljissään. Vekalla on espanjan sanakirja hyllyssään. 

Kylmä yö painuu otsaa vasten. Murjurivi seisoo lumessa, ihmiset hakevat sisällä lämpöä toistensa luisevista vartaloista. Kaikki on väärin. Miksi asumme hyisessä helvetissä emmenkä tropiikissa. Miksi luonto on suunnitellut ihmisruumiin niin huonosti.

Yllättävää kyllä, laitan Kivitaskun Helmet-haasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja. Eräs kirjan henkilöistä lähtee "paikkakunnalle, jossa tehtiin suuria: oli päätetty hankkia järven pohjasta mittavasti tuoretta heinämaata. - - Höytiäisen matalat rannat olivat lihavaa mutaa, eittämättä yhtä hyvää kasvupohjaa kuin Ukrainan laajat arot." Näiltä Höytiäisen Reposelän vesijättömailta osti mieheni isoisä tilan 1930-luvulta. Talomme alla on vanhaa Höytiäisen pohjaa, nyt ranta on tuossa parin-kolmensadan metrin päässä. Rantakivikoita löytyy keskeltä metsää. (Kuva on mieheni ottama.)

 

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Sata suomalaista 2017 - osa 7

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017) "aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen". Näin teosta kuvaillaan takakannessa. Teoksen päähenkilö on lukion päättävä Pinja, suorittaja, joka penkkaripäivänä huomaa poikaystävänsä Artun pettäneen hänet ilkeästi - ja vieläpä Pinjan parhaan ystävän kanssa. Mikä klassinen - ja herkullinen - aloitus!

Pinjalla on salaisuus. Hän on ollut pienenä selkäleikkauksessa, josta on jäänyt kipeät arvet. Yhdessä tämän ja hylätyksi tulemisen kokemuksen takia Pinja linnoittautuu kotiinsa. Vain pikkusisko saa hänet irtautumaan eristäytyneisyydestään. Kuka on Tuulia, tyttö, joka ilmestyy tyhjästä Pinjaa häiritsemään ja jonka kanssa Pinja kinastelee niin, että äiti ehdottelee jo psykiatrin tapaamista. Terapiaan Pinja ei mene, mutta äiti saa hänet pakotettua menemään töihin hoitamaan kaupungin istutuksia. Samassa paikassa on töissä Virve, punatukkainen ja vihreätukkainen tyttö, joka tuoksuu pihkalle ja joka saa Pinjan oudon sekaisin. Mitä tapahtuu Hollolassa, isovanhempien luona, jonne äiti on karkottanut Pinjan "epänormaalin" suhteen takia? 

Teoksesta on hankala kertoa, jottei paljastaisi liikaa juonesta. Selitys Pinjan outoon synnynnäiseen "selkävammaan" löytyy. Teoksessa kuljetaan niin reaalimaailmassa kuin Hiiden mailla sekä Tapion ja Tellervon tanhuvilla. Suomalaisen mytologian hahmot, metsänneidot ja sinipiiat tulevat tutuiksi, mutta kovin pintapuolisesti. Henkilöt jäävät kovin stereotypisiksi, eikä asioiden anneta kehittyä tarpeeksi hitaasti. Toisaalta kysehän on neliosaisen sarjan aloitus, joten toiveissa on henkilöiden syventäminen. Varsinkin Pinjan äiti jää ohueksi, samoin Arttu. Täysin ei myöskään vielä käy selville, mikä Virven on ajanut kotoaan. Pelkkä kyllästyminen paikkaan ei riitä.

Mytologian tuominen nykypäivään on kiinnostavaa. Ehkäpä palaamme vielä Hiitolaankin, nyt siellä vierailu jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Huumoria on yritetty tuoda mukaan, mutta lähinnä Tuulian puhekielinen sanailu tuo myötähäpeää. Pinjan seksuaali-identiteetin hakeminen on ihan kiinnostava aihe, mutta tässä minusta jopa turha. Aineksia on liian paljon, ja epäloogisuuksiakin on. Opettajaäidin lapsi on päiväkodissa kesälläkin, isoisä vie alaikäisen baariin jne. Jostakin kumman syystä minulle tulee mieleen, että teos olisi toiminut parhaiten itsenäisenä teoksena, jossa olisi keskitytty Pinjan elämään abivuoden jälkeen, henkiseen kasvuun ja petoksesta selviytymiseen, ilman väkisin liimattua fantasiaosuutta. Nyt jää mielikuva, että Pinjan nykypäivä oli ympätty teokseen hutiloiden, jotta päästää fantasiaosuuksiin. Osuudet ovat kuin eri teoksista. Ehkäpä tämä tasoittuu jatko-osien myötä.  Pakko kuitenkin kysyä, miksi esikoiskirjan pitää aloittaa neliosainen sarja.

Aion siis tosiaan lukea jatko-osat, vaikka tässä kriittinen olenkin ollut. Toki otan teoksen esille myös vinkatessani kirjoja yläkoululaisille. Ehkäpä jonkun saa tarttumaan kirjaan tälläkin, jos ei muuta niin kertomalla, että tässä alaikäinen ryyppää. Se toimii aina. 

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kirjastossamme on ulko-oven luona nuortenkirjahylly, jossa on henkilökunnan suosituksia houkuttelemassa nuoria (ja vähän vanhempiakin) lukemaan.

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.

Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 

Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat

Sata suomalaista 2017 - osa 5

Lukupiirissämme on nyt luettu palkittuja teoksia satunnaisilta vuosilta. Vuonna 2006 Savonia-palkinnon sai Markku Pääskynen teoksellaan Tämän maailman tärkeimmät asiat (Tammi). Teos sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.

Teoksen päähenkilö on Helsingissä asuva nuorehko mies, kirjailija, joka odottaa äitiään vierailulle. Teosta rytmittää äidin junamatka pohjoisesta etelään. Kerronnan rytmi onkin ehkä teoksen silmiinpistävin asia. Minäkertoja palaa tämän tästä lapsuuteensa ja nuoruuteensa, muistelee näkemäänsä ja kokemaansa. Toisinaan hän taas ennakoi tulevaa. Paikka paikoin kertoja vyöryttää kuvia ja tapahtumia hengästyttävään tahtiin luetteloimalla. Sitten kerronta taas tasaantuu, vetää henkeä. Nykyhetkessä liikutaan Helsingissä, raitiovaunujen kolinassa (raitiovaunu motiivina näyttäytyy myös Pääskysen Etanat-teoksessa, muita en ole lukenut). Menneisyydessä kotimaisemassa, eksoottisen Tikan-ukon luona, Puolassa ja monessa muusa paikassa Meleenan kanssa ja ilman Meleenaa. 

Tämä Meleena, joka katoaa kertojan elämästä ja sitten palaa, saa minusta ehkä turhankin paljon teoksessa tilaa. Kertojan havainnot siitä, mikä vaikuttaa kirjoittamiseen ja kirjailijan uran alkamiseen, vievät jo itsessään pitkälle. Laura Honkasalon kuvat ovat kuvaavia, mutta eivät nekään mitenkään tarpeellisia. Kovin samantyyppisiä ovat nämä kaksi viimeksi lukemaani teosta - Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja tämä. Tunnelma!

"Iso lintu kiipesi Töölönlahden huviloiden ylle ja rojahti puuhun lähelle sitä taloa joka oli lattiasta kattoon täynnä vanhaa tavaraa, tuoleja, pöytiä, kirjoituskoneita, käsinpuhallettuja viinipulloja, galvanoituja kastelukannuja ja pahviselkäisiä kirjoja longolle taipuneissa hyllyissö. Hyllyjen edessä istui ahne pesemätön mies myymässä tavaroita joita kukaan ei ostanut. Hirret paukkuivat ja seinäkello löi vaikka se oli pysähtynyt. Rotta juoksi kellarissa vatsa roikkuen. Pihalla mätäni ruudullisia olkipatjoja."

Markku Pääskynen on kyllä kirjailija, jonka tuotantoon on palattava. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Sata suomalaista 2017 - osa 4

Pelkään puhua tästä. Sanani eivät kuitenkaan riitä. Jos pitäisi nimetä ainoastaan yksi lempikirjailija, luultavasti se olisi kohdallani juuri Joel Haahtela. Olen lukenut koko hänen tuotantonsa, ja omistankin aika monta teosta. Juuri nyt pari on lainassa ysiluokkalaisella tytöllä, jonka sain houkuteltua tekemään kirjallisuustutkielmansa Haahtelasta. Oma ysiluokkalaiseni teki kyseisen työn J.P. Koskisesta - onneksi eri kouluun. 

Haahtelan uusin, Mistä maailmat alkavat, sijoittuu pääasiassa (loppua lukuunottamatta) 1950 - 70-luvuille. Päähenkilö on Visa Lehtinen, joka elelee Helsingissä Luotsikadulla äitinsä kanssa kahden. Isän vei sota - ja koko teoksen ajan Visa tuntuukin etsivän isäänsä tutkimalla ja tarkkailemalla itseään ja ympäristöään. Äitiin suhde tuntuu olevan epätodellisen hyvä. Onko noin kilttejä poikia olemassakaan! Elokuvateatterissa paikannäyttäjänä toimiva Visa saa sytykkeen: hän näkee elokuvan Vincent van Goghista.

Kummalliset ja karmivat sanat kaikuivat pojan mielessä, Vincentin hurjistunut ilme, miehen kipunoivat silmät, kasvot kynttilänvalossa, pään ympärille kietaistu verta valuva kääre. Pojasta tuntui, ettei hän ollut vain nähnyt elokuvaa, vaan sukeltanut elokuvan sisään ja sen myötä toiseen maailmaan; että elokuvateatterin valkokangas oli maailmojen välinen portti,  joka sinä iltana äkisti avautui.

Sideharso, jota Visa kuljettaa mukanaan koko elämänsä ajan, nousee teoksessa motiiviksi ja saa symboliarvon. Mielestäni se kuvaa taiteentekemisen ehdottomuutta, mikä Visalle paljastuu tuona talvisena iltana Kauppatorin laidalla. Visalla ei ole vaihtoehtoja, hänen on aloitettava maalaaminen. "- - kaikkein suurimman onnen täytyi kulkea lähellä kaikkein suurinta onnettomuutta - -". Itse hän toteaa sideharson tuovan hänelle turvantunteen. Toisena motiivina ovat Haahtelalle niin ominaiset tähdet: "Aloitan ylhäältä ja vedän pensselin taivaan halki, töpöttelen tähdet mihin haluan. Yhden tähden panen loistamaan muita kirkkaammin."

Visa lähtee opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Hän tutustuu salaperäiseen Tapioon, jonka ystävyys osoittautuu tärkeäksi mutta niin kipeäksi. Tapion kautta hän oppii tuntemaan myös Helmin, Tapion siskon, kenties sielunkumppaninsa. Taidekoulussa Visa joutuu keskelle kiivasta väittelyä taiteen syvimmästä olemuksesta. Ja sitten - viimein - Visa uskaltaa lähteä. Puolen vuoden taideopinnot Italiassa eivät riitä, Visa ei malta lähteä kotiin. Kun hän sitten vuosien jälkeen palaa, on hänen taiteensa kuin "tunnistamaton kappale, joka on jäänyt kaikkien yötaivaalle suunnattujen kaukoputkien katveeseen".

Koko teoksen ajan kuvataan myös maailman kuohuntaa, joissain kohti mielestäni jopa turhaankin. En ole täysin haltioitunut loppuratkaisustakaan. Yhdeksän viimeistä sivua voisi jäädä pois ja loppu avoimemmaksi. 

Mutta se kieli! Miten kukaan pystyy kuvaamaan asioita tuolla tavalla. Kuulas voisi olla sana, joka kuvaa Haahtelan kieltä. Surumielinen mutta ei missään nimessä raskas - tähtikirkas yö, leijaileva lumi. "Silti mielen valtasi hetkittäin kitkerän tuntuinen oivallus siitä kuinka oma yksityinen maailma kulki tyystin toista rataa kuin ulkopuolinen maailma, noudatti eri lakeja. Ihminen saattoi ylenkatseessaan tai valheellisen riemun tunnossa sekoittaa ne toisiinsa, mutta lopulta meistä muodostui seinälle vain kuva, rahiseva projektio - -."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Sata suomalaista 2017 - osa 3

Sain mieheltäni joululahjaksi dekkarin. Suvi Piiroisen esikoisteos Pahaa parempi (Myllylahti, 2016) sijoittuu Joensuuhun ja esittelee meille rikostutkija Rob Peuran ja hänen kollegansa Väinö Rossin. Paikkakunta voisi olla mikä tahansa, jokea ja muutaman satunnaisen sivuhenkilön murretta lukuun ottamatta mikään ei erityisesti viittaa Joensuuhun. 

 Tapahtumat lähtevät liikkeelle 9-vuotiaan Mian katoamisesta. Mia on ollut koulun liikuntakerhossa, mutta ei odotakaan äitiään sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Itsenäisyyspäivään valmistautuva koulu ja koko kaupunki on varpaillaan, vanhemmat vahtivat tyttöjään tarkasti - myös Rob Peura ja hänen vaimonsa Anna, joiden tytär Lotte on kadonneen Mian luokkatoveri. Mirinda-äiti ei pysty muuta tekemään kuin jakamaan ilmoituksia kadonneesta tyttärestään. Aika kuluu, joulu lähestyy. Tutkimukset junnaavat paikoillaan, kunnes poliisit saavat nimetöntä postia. Kuka on "apuri" ja mikä hänen roolinsa on? 

Rob Peuran ja hänen perheensä tapahtumien ohella seurataan Väinö "Väiski'' Rossin elämää. Herkkuja rakastava Väiski elelee kahden kissansa Kissan kanssa. Väiski osaa olla tukena Mian äidille, murtuneelle Mirindalle. Teoksessa kulkee myös sivujuoni Mian koulun opettajan Tean parisuhdekuvioita seuraten. Myös koulun vahtimestari, vanha Arvidsson, saa paljon tilaa kerronnassa.

Teoksessa on siis todella paljon henkilöitä, ja välillä lukija pohtiikin, onko jokaisen rooli kovin tärkeä. Henkilöiden runsaus saa kuitenkin selityksensä teoksen loppupuolella. Juonenkäänteet ovat hyvinkin dekkarimaisia, kuitenkaan kauheuksilla mässäilemättä. Jotkin tapahtumat jäävät kokonaisuuden kannalta irrallisiksi ja epäselviksikin, ja henkilöiden välinen dialogi ei aina ole kovin luontevaa. Myös muutamat henkilöiden nimet ovat minusta kummallisia. Kaiken kaikkiaan Pahaa parempi kuitenkin lupailee hyvää tältä kirjailijalta. Teoksen takakannessa luvataankin, että jatkoa on tulossa. Sitä odotellessa. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Tuula-Liina Varis: Huvila

 Sata suomalaista 2017 - osa 2

Tuula-Liina Variksen teoksia olen lukenut aiemminkin. Ainakin Vaimoni jäi jonnekin alitajuntaan kummittelemaan. Variksen uusin, Huvila, odotti pitkään lukemistaan yöpöydällä. Kun sitten viimein ehdin siihen tarttua, se imaisi minut 1920 - 30-lukujen maailmaan. 

 

Teoksen päähenkilö on Raakel, turkulainen opiskelijatyttö, joka serkkunsa Juhanin kautta tutustuu Aksel Korkeakorpeen. Eipä aikaakaan, kun tämä levoton taiteilijasielu ja kosmopoliitti vie Raakelin vihille ja huvilaansa Korpivillaan. Kaupunkilaistyttö opettelee puutarhanhoitoa ja kotieläinten hoitoa saadakseen evästä itselleen ja boheemille miehelleen - mutta sitä ennen tehdään häämatka Marrakeshiin. 

Aksel häipyy aina välillä salaperäisille matkoilleen, ja Raakel jää taloon kolmestaan vauvansa Leean ja Selma-apulaisen kanssa. Raakel välttelee vanhempiensa tapaamista. Hän on päättänyt selvitä. Kaiken takana kuuluu kumu maailmalta. Saksanmaalla marssitaan. Onneksi Korpivilla on kaukana kaikesta, sitä eivät pommikoneet uhkaa. 

Variksen teksti on rönsyilevää mutta kuitenkin jotenkin tajunnanvirtamaisen helppoa. Raskaita virkkeitä seuraavat lyhyet repliikinomaiset lauseet. 

"Karhuntaljojen välissä Raakel käpertyi Akselin syliin, se oli lämmin syli, ja hänkin oli kokonaan lämmin. Unen partaalla hän ajatteli olevansa karhu pesässään, naaraskarhu, hän nukkuisi yli talven, heräisi kevään valoon, ja hänen rinnoillaan lämpöisen pesän uumenissa olisi pieni lapsi, ihan pikkuruinen, unen aikana syntynyt, unen aikana rinnoille ryöminyt. - - 

Aksel, me saamme lapsen.

Tottakai, jossain vaiheessa.

Pian. Kesällä. Minä olen raskaana."

Raakel on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän on säälittävä, toisaalta lukija tuntee vahingoniloa hänen naiiviutensa takia. Niin makaa kuin petaa.

Ajattelin ensin laittaa tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan kirja, jossa mennään naimisiin, ja sitten kohtaan kirja, jossa on monta kertojaa. Ääneenhän kirjassa pääsevät kertojana Raakelin lisäksi myös Selma ja Leea. Ilmiselvästi tämä on kuitenkin kohdan 47 kirja - täyttäähän se kahden haastekohdan kriteerit. 

Seita Vuorela: Lumi

Sata suomalaista 2017 - osa 1

Seita Vuorelan postuumi , Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä teos Lumi (WSOY, 2016) kertoo teheranilaisesta Siamakista, joka asuu Pohjoisen maan Itäisessä lähiössä. Siamak on nyt viidentoista, ja Suomeen hän on muuttanut 6-vuotiaana. Kavereita Siamak ei kotiinsa kutsu, hän häpeää valtaväestön kodeista poikkeavaa kotiaan, joka on sisustettu itämaisilla matoilla. Häpeän kohteina lienevät myös hänen vanhempansa, isä, joka tuijottaa Lähi-idän uutisia, ja äiti, joka ei tunnu selviävän suomen kielellä asioinnista ilman lastensa apua.

Siamak ei kuitenkaan ole yksinäinen. Hänellä on ystäviä, ja on ollut tyttöystäväkin, Noora, joka osoittaa arvonsa Siamakille teoksen loppupuolella. Kaveripiirin ytimen muodostavat Siamakin pelikaverit. Siamak nimittäin pelaa jääkiekkoa. "Kunnioitus jätkäporukassa nojaa siihen, ettet sä ota vastaan päänaukomista, keneltäkään." Siamak on kuitenkin aina toisille jollakin tavoin vieras tai ainakin itse kokee sellainen olevansa.

Siamakin  elämä menee sekaisin, kun hänen vanhempansa lupaavat väliaikaisen kodin Atishalle, Siamakin lapsuudenystävälle, tytölle, joka on lähdettävä Iranista bloggaamisensa tähden. Siamak joutuu kahden tulen väliin. Hän ei halua huivipäistä tyttöä sotkemaan hänen kuvioitaan ja mainettaan kaveriporukassa. Toisaalta  hän kuitenkin potee omantunnon tuskia, kun jättää Atishan selviytymään yksin. Atisha tuo kuitenkin Siamakille ja hänen vanhemmilleen tuulahduksen uudenlaisesta persialaisuudesta. Tytön ei tarvitse alistua.

Tuoretta teoksessa on päähenkilöiden kansallisuus. Iranilaistaustaisista nuorista ei ole paljoa suomalaisessa kirjallisuudessa puhuttu. Toisaalta teoksessa viljellään suomalaisten stereotypioita. Maahanmuuttajia pidetään automaattisesti muslimeina, ja päivitellään näiden alkoholinkäyttöä ja sianlihansyöntiä. Teoksen loppukohtaus on epäuskottava. Teoksessa kulkee rinnakkaistarinana satu Lumikuningattaresta, joiden henkilöiden Atisha ja Siamak vertautuvat. Minusta satu jäi irralliseksi ja rikkoi teoksen tiiviyden. Fantasiapiirteet tuntuvät päälleliimatuilta.

Lumi-teoksella osallistun myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen. Helmet 2017 -lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. "´Jätkät luulee mua muslimiksi, jos toi huivipää roikkuu perässä. Mulla on ollut iso homma vierottaa ne siitä  harhaluulosta enkä mä rupea tuon muijan takia vesittämään sitä varsinkaan nyt, kun meillä on kevään tärkeet pelit edessä.´"