torstai 23. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 


Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

torstai 16. helmikuuta 2017

Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat

Sata suomalaista 2017 - osa 5

Lukupiirissämme on nyt luettu palkittuja teoksia satunnaisilta vuosilta. Vuonna 2006 Savonia-palkinnon sai Markku Pääskynen teoksellaan Tämän maailman tärkeimmät asiat (Tammi). Teos sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.
Teoksen päähenkilö on Helsingissä asuva nuorehko mies, kirjailija, joka odottaa äitiään vierailulle. Teosta rytmittää äidin junamatka pohjoisesta etelään. Kerronnan rytmi onkin ehkä teoksen silmiinpistävin asia. Minäkertoja palaa tämän tästä lapsuuteensa ja nuoruuteensa, muistelee näkemäänsä ja kokemaansa. Toisinaan hän taas ennakoi tulevaa. Paikka paikoin kertoja vyöryttää kuvia ja tapahtumia hengästyttävään tahtiin luetteloimalla. Sitten kerronta taas tasaantuu, vetää henkeä. Nykyhetkessä liikutaan Helsingissä, raitiovaunujen kolinassa (raitiovaunu motiivina näyttäytyy myös Pääskysen Etanat-teoksessa, muita en ole lukenut). Menneisyydessä kotimaisemassa, eksoottisen Tikan-ukon luona, Puolassa ja monessa muusa paikassa Meleenan kanssa ja ilman Meleenaa. 

Tämä Meleena, joka katoaa kertojan elämästä ja sitten palaa, saa minusta ehkä turhankin paljon teoksessa tilaa. Kertojan havainnot siitä, mikä vaikuttaa kirjoittamiseen ja kirjailijan uran alkamiseen, vievät jo itsessään pitkälle. Laura Honkasalon kuvat ovat kuvaavia, mutta eivät nekään mitenkään tarpeellisia. Kovin samantyyppisiä ovat nämä kaksi viimeksi lukemaani teosta - Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja tämä. Tunnelma!

"Iso lintu kiipesi Töölönlahden huviloiden ylle ja rojahti puuhun lähelle sitä taloa joka oli lattiasta kattoon täynnä vanhaa tavaraa, tuoleja, pöytiä, kirjoituskoneita, käsinpuhallettuja viinipulloja, galvanoituja kastelukannuja ja pahviselkäisiä kirjoja longolle taipuneissa hyllyissö. Hyllyjen edessä istui ahne pesemätön mies myymässä tavaroita joita kukaan ei ostanut. Hirret paukkuivat ja seinäkello löi vaikka se oli pysähtynyt. Rotta juoksi kellarissa vatsa roikkuen. Pihalla mätäni ruudullisia olkipatjoja."

Markku Pääskynen on kyllä kirjailija, jonka tuotantoon on palattava. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Sata suomalaista 2017 - osa 4

Pelkään puhua tästä. Sanani eivät kuitenkaan riitä. Jos pitäisi nimetä ainoastaan yksi lempikirjailija, luultavasti se olisi kohdallani juuri Joel Haahtela. Olen lukenut koko hänen tuotantonsa, ja omistankin aika monta teosta. Juuri nyt pari on lainassa ysiluokkalaisella tytöllä, jonka sain houkuteltua tekemään kirjallisuustutkielmansa Haahtelasta. Oma ysiluokkalaiseni teki kyseisen työn J.P. Koskisesta - onneksi eri kouluun. 


Haahtelan uusin, Mistä maailmat alkavat, sijoittuu pääasiassa (loppua lukuunottamatta) 1950 - 70-luvuille. Päähenkilö on Visa Lehtinen, joka elelee Helsingissä Luotsikadulla äitinsä kanssa kahden. Isän vei sota - ja koko teoksen ajan Visa tuntuukin etsivän isäänsä tutkimalla ja tarkkailemalla itseään ja ympäristöään. Äitiin suhde tuntuu olevan epätodellisen hyvä. Onko noin kilttejä poikia olemassakaan! Elokuvateatterissa paikannäyttäjänä toimiva Visa saa sytykkeen: hän näkee elokuvan Vincent van Goghista.

Kummalliset ja karmivat sanat kaikuivat pojan mielessä, Vincentin hurjistunut ilme, miehen kipunoivat silmät, kasvot kynttilänvalossa, pään ympärille kietaistu verta valuva kääre. Pojasta tuntui, ettei hän ollut vain nähnyt elokuvaa, vaan sukeltanut elokuvan sisään ja sen myötä toiseen maailmaan; että elokuvateatterin valkokangas oli maailmojen välinen portti,  joka sinä iltana äkisti avautui.

Sideharso, jota Visa kuljettaa mukanaan koko elämänsä ajan, nousee teoksessa motiiviksi ja saa symboliarvon. Mielestäni se kuvaa taiteentekemisen ehdottomuutta, mikä Visalle paljastuu tuona talvisena iltana Kauppatorin laidalla. Visalla ei ole vaihtoehtoja, hänen on aloitettava maalaaminen. "- - kaikkein suurimman onnen täytyi kulkea lähellä kaikkein suurinta onnettomuutta - -". Itse hän toteaa sideharson tuovan hänelle turvantunteen. Toisena motiivina ovat Haahtelalle niin ominaiset tähdet: "Aloitan ylhäältä ja vedän pensselin taivaan halki, töpöttelen tähdet mihin haluan. Yhden tähden panen loistamaan muita kirkkaammin."

Visa lähtee opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Hän tutustuu salaperäiseen Tapioon, jonka ystävyys osoittautuu tärkeäksi mutta niin kipeäksi. Tapion kautta hän oppii tuntemaan myös Helmin, Tapion siskon, kenties sielunkumppaninsa. Taidekoulussa Visa joutuu keskelle kiivasta väittelyä taiteen syvimmästä olemuksesta. Ja sitten - viimein - Visa uskaltaa lähteä. Puolen vuoden taideopinnot Italiassa eivät riitä, Visa ei malta lähteä kotiin. Kun hän sitten vuosien jälkeen palaa, on hänen taiteensa kuin "tunnistamaton kappale, joka on jäänyt kaikkien yötaivaalle suunnattujen kaukoputkien katveeseen".

Koko teoksen ajan kuvataan myös maailman kuohuntaa, joissain kohti mielestäni jopa turhaankin. En ole täysin haltioitunut loppuratkaisustakaan. Yhdeksän viimeistä sivua voisi jäädä pois ja loppu avoimemmaksi. 

Mutta se kieli! Miten kukaan pystyy kuvaamaan asioita tuolla tavalla. Kuulas voisi olla sana, joka kuvaa Haahtelan kieltä. Surumielinen mutta ei missään nimessä raskas - tähtikirkas yö, leijaileva lumi. "Silti mielen valtasi hetkittäin kitkerän tuntuinen oivallus siitä kuinka oma yksityinen maailma kulki tyystin toista rataa kuin ulkopuolinen maailma, noudatti eri lakeja. Ihminen saattoi ylenkatseessaan tai valheellisen riemun tunnossa sekoittaa ne toisiinsa, mutta lopulta meistä muodostui seinälle vain kuva, rahiseva projektio - -."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.