Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Sata suomalaista 2017 - osa 4

Pelkään puhua tästä. Sanani eivät kuitenkaan riitä. Jos pitäisi nimetä ainoastaan yksi lempikirjailija, luultavasti se olisi kohdallani juuri Joel Haahtela. Olen lukenut koko hänen tuotantonsa, ja omistankin aika monta teosta. Juuri nyt pari on lainassa ysiluokkalaisella tytöllä, jonka sain houkuteltua tekemään kirjallisuustutkielmansa Haahtelasta. Oma ysiluokkalaiseni teki kyseisen työn J.P. Koskisesta - onneksi eri kouluun. 

Haahtelan uusin, Mistä maailmat alkavat, sijoittuu pääasiassa (loppua lukuunottamatta) 1950 - 70-luvuille. Päähenkilö on Visa Lehtinen, joka elelee Helsingissä Luotsikadulla äitinsä kanssa kahden. Isän vei sota - ja koko teoksen ajan Visa tuntuukin etsivän isäänsä tutkimalla ja tarkkailemalla itseään ja ympäristöään. Äitiin suhde tuntuu olevan epätodellisen hyvä. Onko noin kilttejä poikia olemassakaan! Elokuvateatterissa paikannäyttäjänä toimiva Visa saa sytykkeen: hän näkee elokuvan Vincent van Goghista.

Kummalliset ja karmivat sanat kaikuivat pojan mielessä, Vincentin hurjistunut ilme, miehen kipunoivat silmät, kasvot kynttilänvalossa, pään ympärille kietaistu verta valuva kääre. Pojasta tuntui, ettei hän ollut vain nähnyt elokuvaa, vaan sukeltanut elokuvan sisään ja sen myötä toiseen maailmaan; että elokuvateatterin valkokangas oli maailmojen välinen portti,  joka sinä iltana äkisti avautui.

Sideharso, jota Visa kuljettaa mukanaan koko elämänsä ajan, nousee teoksessa motiiviksi ja saa symboliarvon. Mielestäni se kuvaa taiteentekemisen ehdottomuutta, mikä Visalle paljastuu tuona talvisena iltana Kauppatorin laidalla. Visalla ei ole vaihtoehtoja, hänen on aloitettava maalaaminen. "- - kaikkein suurimman onnen täytyi kulkea lähellä kaikkein suurinta onnettomuutta - -". Itse hän toteaa sideharson tuovan hänelle turvantunteen. Toisena motiivina ovat Haahtelalle niin ominaiset tähdet: "Aloitan ylhäältä ja vedän pensselin taivaan halki, töpöttelen tähdet mihin haluan. Yhden tähden panen loistamaan muita kirkkaammin."

Visa lähtee opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Hän tutustuu salaperäiseen Tapioon, jonka ystävyys osoittautuu tärkeäksi mutta niin kipeäksi. Tapion kautta hän oppii tuntemaan myös Helmin, Tapion siskon, kenties sielunkumppaninsa. Taidekoulussa Visa joutuu keskelle kiivasta väittelyä taiteen syvimmästä olemuksesta. Ja sitten - viimein - Visa uskaltaa lähteä. Puolen vuoden taideopinnot Italiassa eivät riitä, Visa ei malta lähteä kotiin. Kun hän sitten vuosien jälkeen palaa, on hänen taiteensa kuin "tunnistamaton kappale, joka on jäänyt kaikkien yötaivaalle suunnattujen kaukoputkien katveeseen".

Koko teoksen ajan kuvataan myös maailman kuohuntaa, joissain kohti mielestäni jopa turhaankin. En ole täysin haltioitunut loppuratkaisustakaan. Yhdeksän viimeistä sivua voisi jäädä pois ja loppu avoimemmaksi. 

Mutta se kieli! Miten kukaan pystyy kuvaamaan asioita tuolla tavalla. Kuulas voisi olla sana, joka kuvaa Haahtelan kieltä. Surumielinen mutta ei missään nimessä raskas - tähtikirkas yö, leijaileva lumi. "Silti mielen valtasi hetkittäin kitkerän tuntuinen oivallus siitä kuinka oma yksityinen maailma kulki tyystin toista rataa kuin ulkopuolinen maailma, noudatti eri lakeja. Ihminen saattoi ylenkatseessaan tai valheellisen riemun tunnossa sekoittaa ne toisiinsa, mutta lopulta meistä muodostui seinälle vain kuva, rahiseva projektio - -."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.