Tuomas Lius: Lanka palaa

Pari vuotta sitten sen viimeksi kuulin - Tumppi Varosen laulamassa varhaisnuoruuteni lempibiisiä. Pari vuotta meni myös kirjaston jonossa numerolla yksi odotella Marko Pippurisen tarinalle jatkoa ja Tuomas Liuksen Lanka palaa -teosta. Vihdoin kesällä sen sain, mutta kahden viikon laina-ajalla en ehtinyt jykevää teosta kokonaan lukea. Jatkoin Storytelillä - välillä kuuntelin, välillä luin. Mies ei jaksanut odottaa vaan marssi kirjakauppaan ja osti teoksen itselleen. Vaikka teoksen odottelu tuntui pitkältä, odotus ja teoksen kypsyttely kannatti. 

Pippurinen on toimintasankarien karikatyyri. Hän palauttaa lentokoneen maahan, vaikka tämä olisi ammuttu seulaksi. Lanka palaa -teoksessa Pippurinen kuitenkin joutuu sellaiseen liemeen, ettei vitsailukaan onnistu tavalliseen tapaan. Pippurinen saa vastaansa venäläisen toimintaelokuvien supersankarin, joka käyttää sumeilematta Pippurista hyväkseen saavuttaakseen omat tavoitteensa, jotka eivät ihan vaatimattomia olekaan. Myös suhde vanhaan ystävään, Nuorvalaan, on kompleksinen.

Pippurinen on alkanut lässyttää. Onhan hänellä "pupsi", joka saa miehen pään sekaisin. Eikä "pupsi" ole koira. Myös parisuhteen kiemurat kulkevat mukana teoksessa, varsinkin kun "pupsi" ei ole ihan perinteinen "maalaismuija" vaan on mukana tiedustelupalvelussa. Totta kai myös Julia Noussair, todellinen "ihmenainen", on mukana seikkailuissa. Noussairin ja Pippurisen ystävyys ei petä. 

Liuksen teokset on helppo kuvitella valkokankaalle. Henkilöhahmot ovat herkullisia, koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja jännitys käy lähes sietämättömäksi. Pahat tyypit ovat todella pahoja, mutta paha osaa olla Pippurinenkin. Väkivaltaa ja raakuuksia riittää, vastapainoksi myös huumoria, kohelluksia, ystävyyttä ja rakkauttakin. Vitsinvääntö ja pitkät dialogit Lanka palaa -teoksen alkupuolella hieman hyydyttävät. Olisiko vähempi parempi? Kuitenkin teoksen edetessä ja tapahtumien kiihtyessä myös vitsailu vähenee ja dialogin sijasta keskitytään toimintaan. 

Kummasti vain tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti viihtyy Marko Pippurisen seurassa. Liekö syynsä sillä, että olen Tohmajärven tyttöjä.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

Haahtelaa ja vähän muutakin

Jo tammikuussa Aino Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogista laittoi minulle arvontapalkinnon Tundran lumoissa -lukuhaasteesta. Sain Leo Tolstoin Kolme vanhusta ja muita tarinoita -kokoelman. Lämmin kiitos, Aino! Tolstoita olenkin tainnut viimeksi lukea kirjallisuuden opintoihini ihan liian pitkä aika sitten. 

Blogiin kirjoittaminen tahtoo jäädä työelämän kiireiden jalkoihin. Toki luen koko ajan, ja päivitän Helmet-lukuhaasteen sivua. Lukuhaaste etenee hitaasti mutta varmasti, ja uskon kyllä saavani haasteen tänäkin vuonna täytettyä. 

Viimeisimpinä lukulistallani ovat olleet Joel Haahtelan uusin, Adèlen kysymys (Otava 2019), Tomas Gadsin Pirulainen sekä Tomi Makkosen sarjakuvateos Kalevala. Joel Haahtela on jo vuosikausia ollut kirjailija, jonka teoksia odotan ehkä eniten. Eikä tämä uusinkaan, Adèlen kysymys, petä odotuksia. Teoksen päähenkilö on minäkertoja, mies, joka lähtee syrjäiseen ranskalaiseen luostariin tutkimaan vuosisatoja aiemmin eläneen pyhimyksen, Adèlen, elämänvaiheita vanhoista asiakirjoista. Pyhimyksen tutkinta kulkee sivujuonteena, pääteemaksi nousee päähenkilön sisäinen etsintä. 

Teos ei minusta ole mitenkään erityisen hengellinen, vaikka niitäkin asioita tietysti sivutaan, kun luostari on miljöönä. Teosta voi lukea päähenkilön henkisen kasvun kuvaajana. Mies peilaa menneisyyttään ja pohtii virheitään, saa tukea yhteisöstä ja ystävystyy munkin, veli Paulin, kanssa. Haahtelan teoksissa on rauha, jonkinlainen ajattomuus. Niin tässäkin. Päähenkilö muistelee perheensä kanssa rannalla viettämäänsä päivää: "Se oli täydellinen päivä, eikä sellaisia päiviä tule kuin kerran tai kaksi elämässä. Sen päivän tehtävänä oli kertoa, että me kolme pystyimme yhdessä elämään sellaisen hetken."

Iisalmelaiset sosiaalipsykologit Satu Roos ja Kaisa Nummela ovat yhdessä Tomas Gads. Heidän teoksensa Pirulainen Bazar, 2019) avaa Ryhmä Halme -sarjan. Komisario Halmeella on kansainvälinen ura takanaan. Nyt hän perustaa erikoisryhmänsä Turkuun. Ryhmään kutsutaan hyvin erilaisia poliiseja ja tutkijoita. Mukana on niin rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, juuri leskeksi jäänyt entinen talousalan huippujohtaja, kuin itärajalta Turkuun muuttanut Sergei Petrov, kovaksikeitetty poliisi, joka ei paljon yksityisasioistaan puhele ja joka usein hermostuu kollegansa Magnus Mehtosen perinteisempään poliisiminään. Vielä ryhmässä esille pääsevät nuori tietotekniikkanörtti Niklas Lindholm, jonka edessä naiset lakoavat, sekä yllättäen tiimiin tupsahtava oikeuslääkäri Kristian Kvist.

Ryhmä Halme alkaa selvitellä epäselvää kuolemantapausta. Yritysjohtaja löytyy merestä kilometrien päästä karille ajautuneesta veneestään. Murhaepäilyt heräävät, kun perheen ja firman asioita aletaan kaivella tarkemmin. Ryhmän toimintaa seurataan tiivisti, ja ryhmän jäsenistä tarkastelu kohdistuu eniten Ann-Mariin, joka tasapainoilee surun, äitiyden ja työn keinussa, addiktioista puhumattakaan.

Pirulaisessa on aika paljon kaikkea. Juonen kulku on paikoin hajanainen, koska henkilöitä yritetään syventää paljon. Tarkkaa tapahtumien kuvausta ja dialogia on paikoin liikaakin. Ehkä henkilöistä olisi voinut joitakin karsia. Psykologinen ote nousee ehkä liiaksikin minun makuuni. Sen verran kiinnostava teos hahmoineen kuitenkin on, että ei jäänyt kesken. Kiinnostuneena jään odottamaan jatkoa, jossa ryhmän hahmot ovat jo lukijalle tuttuja ja voi keskittyä rikoksiin.

Helmet-lukuhaasteessa teokset mnevät kohtiin
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
29. Kirjassa nähdään unia
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja 
 

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto

Kuvittaja Sanna Hukkasen ja kulttuurintutkija Inkeri Aulan teos Metsänpeitto (Arktinen banaani, 2018) on hykerryttävän ihana teos, kulttuuriteko. Se sisältää monta elementtiä, jotka ovat minulle läheisiä. Viime vuosina olen jälleen löytänyt läheisyyden metsän ja puiden kanssa patikointiharrastuksen myötä. Kun olin lapsi (ja vielä nuorenakin), pakenin murheita ihanaan koivikkoon, lähimetsään. Edesmennyt isäni oli Enso-Gutzeitilla töissä, kuten myös ukkini ja setäni. Lapsuudestani muistan isän villapaidan havuntuoksun, joka joskus yhdistyi nuotiotulten savuun. Mummolani oli ihanassa vanhassa Puhoksessa. Mummolaan mennessä oli ajettava Arppen lehtikuusimetsän halki. Lapsuudenkodissa huoneeni vieressä kasvoi kahiseva haapa, ja nyt pihaani hallitsee valtava vaahtera, ja rakas koiramme on haudattu pihapihlajan alle.

Edesmennyt perinteentutkimuksen professorini Anna-Leena Siikala herätti kiinnostukseni sukukansojemme uhrilehtoja kohtaan, eikä ollutkaan yllätys, että Siikalan nimi löytyy myös Hukkasen ja Aulan teoksen lähteistä. Äidinkielen opettajan sydäntä lämmittää myös se, että teokseen on otettu vienankarjalainen versio Ison tammen myytistä. Eikä lämpöä vähennä se, että osa teoksesta sijoittuu ihan konkreettisesti entisille kotikulmilleni.

Metsänpeitto-teos esittelee meille muutaman suomalaisille tärkeän puun kansanperinteen näkökulmasta. Jokaisesta puusta on mukana tietoiskun lisäksi sarjakuva, muutaman sivun kokonaisuus, joka luottaa kuvan voimaan. Ja se riittää. Jokainen sarjakuva on erilainen sisällöltään ja tyyliltään. Vanhalta haapapuulta on milloin kukakin vuosien saatossa tinkaamassa jotakin. Karsikkomännyn tarina taas liittyy sisällissodan kauheuksiin. Pihlajaan taas on liitetty hyvinkin modernisoitu kuvaus Raunin, hyväksikäytetyn naisihmisen elämästä. Koivun tarina äitiydestä itkettää. Teoksen huipentaa upea karjankielinen, tummasävyinen Suuri tammi -tarina. 

Metsänpeitto-teos sai tällä viikolla Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan taidepalkinnon. Olin todella pettynyt, että en tajunnut kesällä käydä katsomassa Metsänpeitto-näyttelyä Joensuussa tai Ilomantsissa, koska en ollut tutustunut teokseen aiemmin. Suureksi riemukseni näyttely tulee vielä vuodenvaihteessa Luontokeskus Ukkoon, Kolille - puolen tunnin ajomatkan päähän. 

Kuvittajan aiheeseen liittyvä sivu on täällä.

"Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille."

(Kuvan kuusi on Patvinsuon kansallispuistosta.)

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Uutuuskirjoja pompsahtelee kirjaston varauslistalta melkoisella vauhdilla. Taina Latvalan Venetsialaiset jäi jotenkin vaisuksi (en blogannut), ja hieman epävarmoin ajatuksin tartuin Sisko Savonlahden esikoisromaaniin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Teoksen päähenkilönä on nuori nainen, jonka ikkunasta näkyy Linnanmäki. Huvipuiston iloinen kiljunta toimiikin vastakohtana minäkertojan apatialle hänen maatessaan asuntonsa kalustamattomalla parvekkeella. Pelkona onkin, että Savonlahden teos on synkkä ja masentava. Onneksi ei. 

Tarinaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Välillä palataan hyviin hetkiin poikaystävän kanssa. Toisaalla kerrotaan, miten vaikeaa erosta toipuminen on. Ystävien tuki on tarpeen. Mieltä voi kohottaa vaikka nostamalla viimeiset opintolainat ja matkustamalla New Yorkiin. Työpaikkakin pitäisi löytää, jottei tarvitsisi lainata vuokrarahoja sukulaisilta ja kavereilta. Terapeutti onneksi kuuntelee aina.

Huumori hiipii teokseen pikkuhiljaa. Lukijaa alkaa hykerryttää. Luvut ovat lyhyitä, muutaman sivun pituisia, otsikot lakonisia: "Vietin tavallista torstai-iltaa", "Aloitan uuden, terveellisen elämän", "Jatkan uutta, terveellistä elämääni", "Lähdin melkein Ikeaan". Päähenkilö luo itselleen mielikuvia, mitä entinen poikaystävä milloinkin tekee. Toisaalta hän itse ihastuu päätä pahkaa satunnaisiin tuttavuuksiin ja alkaa luoda mielessään uutta tulevaisuutta. 

Kevyehköhän teos sisällöltään on, mutta on se kuitenkin selkeästi kehityskertomus. Kertoja tutustuu itseensä ja toimintatapoihinsa, koheltaa aikansa, oppii tuntemaan sisimpäänsä. Ainoa asia, josta en oikein pitänyt, oli sipsi-motiivi. Se sai liikaa sijaa. Tutustumisen arvoinen teos kuitenkin. Taidanpa laittaa tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Katson tässä omaan napaani, olenhan perheeni jäsen.

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Hieman pelosekaisin tuntein tartuin Essi Ihosen Ainoa taivas -esikoiskirjaan. Uskonnollisista yhteisöistä kertovat kirjat kun tuntuvat usein jotenkin ahdistavilta. Ahdistus on läsnä päähenkilön, Ainon, kotona. Aino on lukiolainen, perheensä nuorin. Isoveli Valo on irtautunut yhteisöstä jo vuosia sitten, perustanut perheen ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Suvi-sisko avioituu Larinsa kanssa, ja kumman kiire on vanhemmilla naittaa Ainokin saman kylän pojan, Armon, kanssa. 

Isä on ehdoton. "Surun äänet olivat kodissamme vahvat. Isä suri meistä eniten. Toisinaan äänekkäästi käydessään anomassa anteeksiantoa, aina sunnuntaisin. - - Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun oli vaikea mahtua", Aino kertoo. 

Ainossa kasvaa kapina. Hän ei niinkään kapinoi uskoa ja uskontoa vastaan vaan sitä ennalta asetettua roolia vastaan, joka hänelle naisena määrätään. Äiti on alistettu, kohtaloonsa tyytynyt harmaa olento. Siskon elämäkin on valmiiksi suunniteltu - ja suunnittelijoina ovat perheen ja suvun miehet. Ainolla on älyä ja kiinnostusta opiskeluun. Jos hän menisi Armolle vaimoksi, hän saisi unohtaa opiskelun ja uran heti lukion jälkeen. Naisen tehtävänä on lisääntyä. "´Kirjassakin se sanotaan, että maa tulee täyttää lapsilla´, isä siteerasi itseään."

Ainon tukena on veli ja erityisesti veljen Leeni-vaimo, jonka kautta Aino näkee toisenlaisen naisen mallin. Aino iloitsee Frans-pojan onnellisesta lapsuudesta ja vertaa sitä omiin, ankeisiin varhaisvuosiinsa. Ei Ainon elämä kuitenkaan täysin ilotonta ole. Leirillä hän kokee yhteenkuuluvuutta ja iloa, kun pääsee hengittämään vapaammin. Eikä Aino ole mielestäni luopunut uskosta, hän on vain noussut vastarintaan alistamista ja järjettömiä rituaaleja kohtaan. 

Armo jää melko pintapuoliseksi henkilöksi, sätkynukeksi, joka myös asetetaan tiettyyn muottiin. Hieman odotin kliseistä uljasta ratsumiestä uskonyhteisön ulkopuolelta. Onneksi sitä ei tullut. Ainon suhde vanhempiinsa tai pikemminkin vanhempien suhde tyttäreensä on pelottava. Voisiko tuollaista kylmyyttä todella olla olemassa? Säilyykö siskosten välinen suhde? Onko se alkujaankaan ollut lämmin ja toimiva? Miksi joillakin henkilöillä on melko hassunkurisilta tuntuvat nimet? Mitä Armo ja Valo symboloivat?

Ahdistusta teos herättää odotushorisontin mukaisesti. Onko meillä Suomessa todellakin tällaisia yhteisöjä, joissa nuoret naiset kurovat hiukset piiloon huivilla, eikä paljaita käsivarsia ja sääriä sallita näytettävän? Tulee mieleeni, kun takavuosina opetin muslimeja. Tiukkojen huntujen alla oli kuitenkin upeita kultakoruja ja kauniita vaatteita, ei ankeutta. 

Ainoa taivas on kuitenkin teos toivosta. Aino selviytyy varmasti.  Pidän teoksesta kovasti. Helmet-lukuhaasteen kohtiin en tätä saa mahtumaan. Mielestäni teos ei mitenkään erityisesti ole nuortenkirja, vaikka päähenkilö vielä nuori onkin. Lukiolaisilleni ja ehkäpä yseillekin voin tätä suositella. Se sopii hyvin vaikkapa vaikuttavaksi teokseksi vallankäyttöä koskevaan aihepiiriin.

Algot Untolan juhlavuosi

Algot Untolan kuolemasta tuli tänään tasan sata vuotta, ja loppuvuonna syntymästä tulee 150 vuotta - juhlavuosi siis monella tapaa. Juhlavuoden aloitustapahtuman kirjailijan kotikunnassa Tohmajärvellä polkaisi eilen käyntiin Juha Hurme Otava Ensemble-ryhmänsä ja Sanamyrsky-esityksen kanssa. 

Mikäs sen osuvampi paikka tapahtumalle kuin Tohmajärven työväentalo. Sanamyrskyssä kuvataan Untolan aikaa Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Ristiriitaisen Untolan roolia kuvaamaan Hurme on valinnut kaksi näyttelijää, joiden avulla kirjailijan sisäinen monologi pääsee esille luontevasti. On ollut tietty rikkihappoepisodi, jonka seurauksena, ainakin Hurmeen mukaan, Untola valitsee salanimensä sukupuolettomasti. On syntynyt Irmari Rantamala, ja tekeillä on valtaisa Harhama-teos ja sen lisäksi hurja määrä lehtikirjoituksia. Kirjoitukset sinkoilevat, paperit lentelevät. Esityksen jälkeen keskusteltiinkin kovasti, mikä merkitys fiktiivisellä Harhamalla ja sen jatko-osalla Martvalla on todellisen Untolan kuvaajana. Todettiinkin, että yhtymäkohtia varmasti on, mutta fiktio on aina fiktiota, ja kertoja saattanee olla epäluotettavakin. Sanamyrsky on huikean intensiivinen, noin puolen tunnin esitys, jossa henkilöt ovat tarpeeksi. Lavasteita ei tarvita. 

Esityksen jälkeen ohjaaja ja kirjailija Hurme valotti käsitystään tästä Tohmajärven Tietäväisestä. Sanamyrskyn lisäksi hän on ohjannut kolme muuta Untolan (tai pikemminkin Maiju Lassilan) pienoisromaania. Näissä näytelmissä, esimerkiksi Mestari Nykessä ja Manasse Jäppisessä, päähenkilönä on lapsi. Lisäksi Hurme on aiemmin ohjannut useita kirjailijan teoksia näyttämölle. Ja kyllä Hurme Untolasta tietääkin. Hänen nostaa Untolan Aleksis Kiven ja parin muun kirjailijan rinnalle modernin romaanin kivijalaksi. 

Siinä missä Tulitikkujen Ihalainen ja Vatanen lähtevät Joen kaupunkiin hummailemaan, Pirttipohjalaiset-teoksessa taas ollaan kiinni ikiaikaisessa maaseudussa, autetaan ja kannustetaan lähimmäistä. Pirttipohjalaiset näkyy muuten olevan Otava Ensemblen kantaesityksenä tulevana kesänä. Hurmeen mielestä Untolan teoksia yhdistävä tekijä on huumori. Teoksissaan nauretaan pienelle ihmiselle, muttei koskaan pilkallisesti.  Hurme totesi, ettei Untola ollut mikään kansankiihottaja lehtiteksteissäänkään, vaikka niin väitettiin. Olisi aika nostaa tämä aliarvostettu kirjailija ansaitsemaansa arvoon, ja tätä tavoitettaan Hurme on todellakin toteuttanut näytelmäprojekteillaan. 

Olen itse lukenut kirjailijalta ainakin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista heränneen. Muistelen lukeneeni myös Manasse Jäppisen ja Liika viisaan, ehkä Mimmi Paavaliinankin. Kun lesket lempivät olen ainakin nähnyt huikean taidokkaan Maarianvaaran kesäteatterin esityksenä, ja taisinpa olla sen lukenutkin, kun tarina oli niin tuttu. 

Hurmeen innoittamana aion kyllä tarttua juhlavuoden kunniaksi jälleen Untolan tuotantoon. Tuon kirjailijan, jonka loppukin on kuin tarinasta. Häntä oltiin kuljettamassa teloitettavaksi (punaisten puolella kun oli), muttei hän koskaan teloituspaikalle päässyt. Luoti päätti hänen päivänsä merimatkan aikana hieman epäselvissä olosuhteissa tasan sata vuotta sitten. 

Niin, kertomatta jäi, että kiinnostukseni Untolan tuotantoon virisi jo lapsuudessa, kävinhän ensimmäiset kouluvuoteni Vatalan koulua Vatasen mailla Tohmajärvellä. Pois muutin ylioppilasjuhlieni jälkeen - ja lähdin opiskelemaan suomea ja kirjallisuutta. 

Mikko Kamula: Iso Härkä

Nimensä mukaisesti Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toisen osan keskeinen hahmo on iso härkä, joka sai merkittävän osan jo ensimmäisessä Ikimetsien sydänmailla -teoksessa.12-vuotias Tenho näkee härästä toistuvia painajaisia. Eikä aikaakaan, kun pitäjiltä kuuluu huhuja valtavan härän tuhotöistä. Tietäjäopissa olevalla Tenholla tuntuu olevan yhteys härkään ja sen toimiin. 

Iso härkä -teos jatkaa tutuksi tulleen Juko Rautaparran perheen edesottamusten seuraamista. Juko on riitautunut Rantasalmen neljännesmies Tönius Ikäheimosen kansa, joka on mätkäissyt Rautaparralle valtavat verot maksettavaksi. Tilannetta ei yhtään helpota se, että Jukon poika Heiska ikävöi jatkuvasti Ikäheimosen Kulta-piikaa. 

Ikäheimonen saapuu taas kerran häiriköimään apureineen Rautaparran tilan rauhaa, ja aamuvarhaisella tapahtuneessa yhteenotossa Mallu-mummo lyö veitsensä Ikäheimosen apurin selkään. Heiskaa syytetään apurin kuolemasta, ja käräjien kautta hän joutuu pakkotyöhön Olavinlinnan rakennustyömaalle. 

Tenho jatkaa opintojaan kuuluisan tietäjän Yörnin ukon ohjauksessa, mutta tapahtumien aikana tutustuu myös lappalaisnoitien loveenlankeamisoppeihin. Tenho on jo hyväksynyt kohtalonsa tietäjänä, eikä enää ämpyile kohtaloaan vastaan. 

Varpu-sisko elää murrosikäänsä, ja tuntee tukehtuvan elämäänsä raskasta työtä tehden isän, äitipuolen ja veljien rinnalla. Toisaalta Varpulla on jotain omaa. Perheestä vain hänellä on yhteys maahisten kanssa. Äitipuolen Matelin kanssa välit ovat olleet etäiset. Mateli yrittää kaikin voimin auttaa perhettään selviytymään tiukasta talvesta, ja käyttää Varpun mielestä epäilyttäviäkin keinoja tähän. Yllättävää kyllä, asian selvittely lievittää Varpun ja Matelin välistä kireyttä. 

Kamula kuljettaa tapahtumia hengästyttävällä vauhdilla. Tuntuu, kuin koko ajan kuljettaisiin sisäsavolaisia metsiä pitkin lylyin ja kalhuin (tosin teoksessa puhutaan suksistakin) tai vesiteitse Leppävirralta aina Viipuriin saakka. Yliluonnolliset asiat ja taikuus eivät ainakaan ole vähentyneet aloitusteoksesta. Mukana on niin paraa, maahisia kuin shamanistisia matkoja aliseen maailmaan. Tämä maagisuus on kuitenkin tuttua jo ensimmäisestä osasta, joten nyt lukija voi keskittyä rauhassa Heiskan ja Tenhon elämään, Varpua unohtamatta. Itse isä-Jukon osuus jää tässä toisessa osassa ensimmäistä vähäisemmäksi seuraavan sukupolven saadessa enemmän tilaa.Edelleenkin aluksi hieman häiritsee yleiskielisyys dialogeissa, mutta tämä lienee kädenojennus savolaismurteiden ulkopuolisille lukijoille. 

Mielenkiintoista teoksessa on Savonlinnan ja Kyrönsalmen kuvaus Olavinlinnan kohtauksissa. Savonlinna on siinä mielessä läheinen suvulleni, että äitini oli kotoisin Uukuniemeltä, ja mummolani oli myöhemmin Kesälahdella. Savonlinna oli se kaupunki, jossa asiat hoidettiin. Eräs lapsuudenmuistoistani on, kun istun autossa Savonlinnan sairaalan pihalla, kun äitini on katsomassa isäänsä viimeisen kerran. Onpa äitini perintönä vielä seinälläni kipsitaulu Savonlinnasta. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Kunpa jo pian saisi seuraavan osan Metsän kansaa luettavakseen. Onneksi, onneksi tämä toinen osakaan ei tuottanut pettymystä vaan imaisi mukaansa elämään 1400-luvun Savossa.

Ira Vihreälehto: Kunnes rauha heidät erotti

Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti (Atena, 2018) tarttuu aiheeseen, joka useammassakin suvussa on ollut vaiettu aihe. Teoksessa tarkastellaan venäläisten sotavankien ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. Ääneen pääsevät Vihreälehdon kautta näiden suhteiden jälkeläiset - lapset ja useimmiten lapsenlapset. 

 Vihreälehtohan on tunnettu oman isoisänsä, venäläisen sotavangin, etsimisestä, mistä on kirjoittanut kirjankin. Tätä ensimmäistä kirjaa en ole lukenut, mutta aihetta olen seurannut muuten mediassa. Vihreälehto siis tietää, mistä puhuu. Jokainen tarina on omanlaisensa, vaikka tapahtumien kaava lieneekin samanlainen. Vihreälehto kirjoittaa kauniisti, ketään loukkaamatta, vaikka varmasti tarinoissa on vähemmän kauniitakin kohtaloita. Teos tuo kuitenkin esille sen kipeyden asianosaisille. Lapsia on annettu pois adoptioon tai jätetty isovanhempien huostaan. Kirjan perusteella se, että äiti on kasvattanut lapsensa itse, näyttää poikkeukselta. Suvun häpeä on kestänyt vuosikymmeniä. Nyt vihdoin seuraava sukupolvi on valmis avaamaan arvoituksia. Monessa tapauksessa vain alkaa olla myöhäistä. Sukututkimuksen suosio, sosiaalisen median kasvu ja aikaperspektiivi on avain uudelle avoimuudelle.

Vihreälehto tuo jokaisen käsittelemänsä tapauksen lukijaa lähelle. Hän taustoittaa historiantutkijana sotavankitapaukset tarkasti, kertoo asiakirjoista löytyneet taustatiedot. Mukana on myös jäljelle jääneitä kirjeitä. Ovatpa monet etsineet ja löytäneet sukuaankin nyky-Venäjältä - ei enää isää mutta sisarpuolia ja serkkuja sentään. Useat teoksen isäehdokkaat ovat Ukrainastakin. Tarinat saavat kasvot, ja näitä tarinoita Vihreälehto esittelee eri puolilta Suomea. 

Jotkut heimosotavangeista pääsivät pakenemaan Ruotsiin ja piilottelivat siellä peloissaan vuosikausia ennen Ruotsin kansalaisuuden myöntämistä. Tämä kohtalo kuitenkin tuntuu suomalaisena paremmalta kuin pakkotyösiirrot suoraan Siperiaan, josta paluu kotiseudulle on toteutunut vasta vuosikymmenien myötä - jos silloinkaan. Nämä heimosotavankitapaukset jäävät kaivertamaan mieltä, vaikka näistä olen aiemminkin tiennyt. Inkeriläisille ja muille Suomen-sukuisille sotavangeille luvattiin kansalaisuus, jos he liittyisivät sotaan suomalaisten rinnalla. Tämä lupaus jouduttiin pettämään, koska Neuvostoliitto ei sitä sallinut. Palautettujen kohtalo oli kova. Satoja vankeja pakeni palautusjunista, mutta vain murto-osa todella pääsi Ruotsiin asti. 

Sotavankien lapset eivät usein ole voineet ottaa sodan jälkeen paasattua suomalaista sotatarinaa omakseen. Vanhempiensa suhteen vuoksi he eivät ole voineet jakaa tätä kansakunnan yhteistä kertomusta eivätkä löydä siitä omaa paikkaansa.  

Aiheesta kiinnostuneille voin suositella myös Irja Wendischin teoksia saksalaisten sotilaiden lapsista.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. 

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kalevanpoikien kronikka lähtee liikkeelle vanhan Väntin pohdinnoista hänen kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämäkertaa. Väntti on tuohtunut, kun hänen tietonsa on asetettu kyseenalaisiksi. Niinpä Väntti päättää kertoa koko tarinan. 

JP Koskinen osaa yllättää. Kalevanpoikien kronikka on hämmästyttävä keitos Kalevalasta, mytologiasta ja kirkkohistoriastakin tuttuja tapahtumia ja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, ristiretkien vuosisadalle. Kertojana on Väntti, Ahti Saarelaisen avioton poika, jonka Ahti antaa kasvattipojaksi kuuluisalle loitsujen taitajalle, kiukuttelevalle Väinölle. Väntti oppiikin nopeasti taitavaksi sanailijaksi, joka muistaa tarinat ja värittää niitä, sen minkä kerkiää. Teoksen kieli saakin paikoin Kalevalan rytmin kerrontaansa.

Naistenmies Ahti, vanha Väinö ja heidän toverinsa Seppo Ilmarinen virittävät purtensa ja lähtevät Miklagårdiin asioille. Väntille on suunnitelmissa oma rooli, joten hän pääsee matkalle mukaan. Määränpäässä Väntti joutessaan tutustuu Henriin ja tämän oppipoikaan, jotka yhdessä opettavat hänelle asioita Ristin-Kiesuksesta. Sepon matkassa Väntti pääsee kuulun sotateknikon Stauriakoksen pajalle. Vanhaa tiedemiestä auttelee hänen lapsenlapsensa, kaunis Irene. 

Koskisen teos on Väntin kasvukertomus. Matkan aikana Väntti kasvaa pojasta nuoreksi mieheksi - ehkä vähän liiankin nopeasti. Kotiin palattuaan hän ei enää ole sama sinisilmäinen lapsi kuin lähtiessään. Silmät ovat avautuneet oikeastaan kaikkien matkalla mukana olleiden miesten osalta, eikä paljastunut kuva aina ole mitenkään mairitteleva. 

Miklagårdin matkan lisäksi teokseen mahtuu niin metsänpeittoa kuin sotanäyttämöitä. Tosin kummoinen taistelija ei Väntti taida olla, vaan suullinen sodankäynti on hänen vahvuutensa. Ja toden totta, kyllähän Väntti taitaa tietää, mitä piispa Henrille oikeasti tapahtui. Mutta voiko kertojaan luottaa? 

Kalevanpoikien kronikka avautuu lukijalle parhaiten, jos Kalevala on tuttu. Teos sisältää niin paljon intertekstuaalisuutta, että sen lukeminen on paikoin jopa uuvuttavaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, syy-seuraussuhteita etsitään ja löydetäänkin, ja välillä muistellaan vanhoja. Tylsä teos ei missään tapauksessa ole. Yllättävät yhteydet ja stereotypisten mielikuvien rikkominen sai ainakin minut hekottelemaan. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Sata suomalaista 2017 - osa 8 

Anni Kytömäen Kivitasku (Gummerus, 2017) hurmaa lukijansa edeltäjänsä Kultarinnan tavoin. Luonto on tässäkin teoksessa tärkeässä osassa, ei ehkä kuitenkaan niin ilmiselvästi kuin Kultarinnassa. 

Kivitasku kulkee kolmella aikatasolla. Kaikki lähtee liikkeelle vuodesta 1959 ja Helenasta, jolla on taipumusta  masennukseen. Helenalla on suunnitelmia kesää varten:

Tänä kesänä hänen ei tarvitsisi sairastaa kamarissa kaihoa, laahustaa askareisiin ja aterioille ja kuunnella äidin vakuutteluja siitä miten elämä vielä löytäisi uomansa. 

Helenan haaveet eivät kuitenkaan toteudu.  Mustasaaressa, karulla ja kallioisella suvun saarella vietetyn kesän jälkeen Helena päätyy jonnekin ihan muualle. 

Toinen tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä. Vallankumouksesta haaveillut kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Loukkaannuttuaan hän saa avukseen pienen Katinka-tyttösen, joka tuntuu seuraavan häntä joka paikkaan, tahtoipa hän tai ei.Tärkeäksi henkilöksi teoksessa nousee myös Maaria, Katinkan äiti. Maaria osaa vanhat loitsut ja pystyy lankeamaan loveen.

Kolmas tarina tutustuttaa meidät Vekaan ja tuo tarinan vuoteen 2012. Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastohoitoon, mutta jotenkin vain hän päätyy linja-autolla Louhurantaan suvun mökille. Vekan rauhaa häiritsee Pike-sisko vauvoineen. 

Kolme erillistä kohtaloa tuntuvat aluksi hyvinkin  irrallisista ja oudoilta, mutta nivoutuvat lopussa juohevasti samaan tarinaan. Itse pidän eniten Sergein osuudesta. Luonto on vahvasti mukana kaikilla henkilöillä. Mustasaaren jylhät kalliot käräjäkivineen toimivat teoksen motiivina. Näille kallioille palataan useaan otteeseen, ja kuullaanpa näillä kallioilla teoksen nimilintua, kivitaskua. Teoksen nimeen sisältyy myös symboliikkaa, joka avautuu vasta teoksen lukemalla. Kieli on kuvailevaa. 

Tuuli soljuu järveltä levollisesti, kiipeää jyrkänteen reunan yli ja hiipii luoksemme, kohtaa hikiset lapset ja huokaa ohi. Jeremias loikoo virissä hymyillen, kevätilta viilentää punaisia rantuja hänen käsivarsissaan. Lapset penkovat nyyttejään, lasken heidät, kaikki ovat tallella. Silti jossain soitetaan ja huudetaan yhä. Äänet luikahtelevat tuulensäikeiden lomasta auringontulta loimottavan jäätikön reunoilta, kaukaa metsistä, kaikkialta maanpiiristä.

Tärkein teema teoksessa on vapaus. Se tulee esille monella tasolla. Onko Sergei vapaampi Pietarin aatelispoikana kuin kahleissa Riutanlahdessa? Helena haluaisi tavata Seikkailijan ja kulkea hänen jalanjäljissään. Vekalla on espanjan sanakirja hyllyssään. 

Kylmä yö painuu otsaa vasten. Murjurivi seisoo lumessa, ihmiset hakevat sisällä lämpöä toistensa luisevista vartaloista. Kaikki on väärin. Miksi asumme hyisessä helvetissä emmenkä tropiikissa. Miksi luonto on suunnitellut ihmisruumiin niin huonosti.

Yllättävää kyllä, laitan Kivitaskun Helmet-haasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja. Eräs kirjan henkilöistä lähtee "paikkakunnalle, jossa tehtiin suuria: oli päätetty hankkia järven pohjasta mittavasti tuoretta heinämaata. - - Höytiäisen matalat rannat olivat lihavaa mutaa, eittämättä yhtä hyvää kasvupohjaa kuin Ukrainan laajat arot." Näiltä Höytiäisen Reposelän vesijättömailta osti mieheni isoisä tilan 1930-luvulta. Talomme alla on vanhaa Höytiäisen pohjaa, nyt ranta on tuossa parin-kolmensadan metrin päässä. Rantakivikoita löytyy keskeltä metsää. (Kuva on mieheni ottama.)

 

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Sata suomalaista 2017 - osa 7

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017) "aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen". Näin teosta kuvaillaan takakannessa. Teoksen päähenkilö on lukion päättävä Pinja, suorittaja, joka penkkaripäivänä huomaa poikaystävänsä Artun pettäneen hänet ilkeästi - ja vieläpä Pinjan parhaan ystävän kanssa. Mikä klassinen - ja herkullinen - aloitus!

Pinjalla on salaisuus. Hän on ollut pienenä selkäleikkauksessa, josta on jäänyt kipeät arvet. Yhdessä tämän ja hylätyksi tulemisen kokemuksen takia Pinja linnoittautuu kotiinsa. Vain pikkusisko saa hänet irtautumaan eristäytyneisyydestään. Kuka on Tuulia, tyttö, joka ilmestyy tyhjästä Pinjaa häiritsemään ja jonka kanssa Pinja kinastelee niin, että äiti ehdottelee jo psykiatrin tapaamista. Terapiaan Pinja ei mene, mutta äiti saa hänet pakotettua menemään töihin hoitamaan kaupungin istutuksia. Samassa paikassa on töissä Virve, punatukkainen ja vihreätukkainen tyttö, joka tuoksuu pihkalle ja joka saa Pinjan oudon sekaisin. Mitä tapahtuu Hollolassa, isovanhempien luona, jonne äiti on karkottanut Pinjan "epänormaalin" suhteen takia? 

Teoksesta on hankala kertoa, jottei paljastaisi liikaa juonesta. Selitys Pinjan outoon synnynnäiseen "selkävammaan" löytyy. Teoksessa kuljetaan niin reaalimaailmassa kuin Hiiden mailla sekä Tapion ja Tellervon tanhuvilla. Suomalaisen mytologian hahmot, metsänneidot ja sinipiiat tulevat tutuiksi, mutta kovin pintapuolisesti. Henkilöt jäävät kovin stereotypisiksi, eikä asioiden anneta kehittyä tarpeeksi hitaasti. Toisaalta kysehän on neliosaisen sarjan aloitus, joten toiveissa on henkilöiden syventäminen. Varsinkin Pinjan äiti jää ohueksi, samoin Arttu. Täysin ei myöskään vielä käy selville, mikä Virven on ajanut kotoaan. Pelkkä kyllästyminen paikkaan ei riitä.

Mytologian tuominen nykypäivään on kiinnostavaa. Ehkäpä palaamme vielä Hiitolaankin, nyt siellä vierailu jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Huumoria on yritetty tuoda mukaan, mutta lähinnä Tuulian puhekielinen sanailu tuo myötähäpeää. Pinjan seksuaali-identiteetin hakeminen on ihan kiinnostava aihe, mutta tässä minusta jopa turha. Aineksia on liian paljon, ja epäloogisuuksiakin on. Opettajaäidin lapsi on päiväkodissa kesälläkin, isoisä vie alaikäisen baariin jne. Jostakin kumman syystä minulle tulee mieleen, että teos olisi toiminut parhaiten itsenäisenä teoksena, jossa olisi keskitytty Pinjan elämään abivuoden jälkeen, henkiseen kasvuun ja petoksesta selviytymiseen, ilman väkisin liimattua fantasiaosuutta. Nyt jää mielikuva, että Pinjan nykypäivä oli ympätty teokseen hutiloiden, jotta päästää fantasiaosuuksiin. Osuudet ovat kuin eri teoksista. Ehkäpä tämä tasoittuu jatko-osien myötä.  Pakko kuitenkin kysyä, miksi esikoiskirjan pitää aloittaa neliosainen sarja.

Aion siis tosiaan lukea jatko-osat, vaikka tässä kriittinen olenkin ollut. Toki otan teoksen esille myös vinkatessani kirjoja yläkoululaisille. Ehkäpä jonkun saa tarttumaan kirjaan tälläkin, jos ei muuta niin kertomalla, että tässä alaikäinen ryyppää. Se toimii aina. 

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kirjastossamme on ulko-oven luona nuortenkirjahylly, jossa on henkilökunnan suosituksia houkuttelemassa nuoria (ja vähän vanhempiakin) lukemaan.

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.

Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 

Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat

Sata suomalaista 2017 - osa 5

Lukupiirissämme on nyt luettu palkittuja teoksia satunnaisilta vuosilta. Vuonna 2006 Savonia-palkinnon sai Markku Pääskynen teoksellaan Tämän maailman tärkeimmät asiat (Tammi). Teos sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.

Teoksen päähenkilö on Helsingissä asuva nuorehko mies, kirjailija, joka odottaa äitiään vierailulle. Teosta rytmittää äidin junamatka pohjoisesta etelään. Kerronnan rytmi onkin ehkä teoksen silmiinpistävin asia. Minäkertoja palaa tämän tästä lapsuuteensa ja nuoruuteensa, muistelee näkemäänsä ja kokemaansa. Toisinaan hän taas ennakoi tulevaa. Paikka paikoin kertoja vyöryttää kuvia ja tapahtumia hengästyttävään tahtiin luetteloimalla. Sitten kerronta taas tasaantuu, vetää henkeä. Nykyhetkessä liikutaan Helsingissä, raitiovaunujen kolinassa (raitiovaunu motiivina näyttäytyy myös Pääskysen Etanat-teoksessa, muita en ole lukenut). Menneisyydessä kotimaisemassa, eksoottisen Tikan-ukon luona, Puolassa ja monessa muusa paikassa Meleenan kanssa ja ilman Meleenaa. 

Tämä Meleena, joka katoaa kertojan elämästä ja sitten palaa, saa minusta ehkä turhankin paljon teoksessa tilaa. Kertojan havainnot siitä, mikä vaikuttaa kirjoittamiseen ja kirjailijan uran alkamiseen, vievät jo itsessään pitkälle. Laura Honkasalon kuvat ovat kuvaavia, mutta eivät nekään mitenkään tarpeellisia. Kovin samantyyppisiä ovat nämä kaksi viimeksi lukemaani teosta - Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja tämä. Tunnelma!

"Iso lintu kiipesi Töölönlahden huviloiden ylle ja rojahti puuhun lähelle sitä taloa joka oli lattiasta kattoon täynnä vanhaa tavaraa, tuoleja, pöytiä, kirjoituskoneita, käsinpuhallettuja viinipulloja, galvanoituja kastelukannuja ja pahviselkäisiä kirjoja longolle taipuneissa hyllyissö. Hyllyjen edessä istui ahne pesemätön mies myymässä tavaroita joita kukaan ei ostanut. Hirret paukkuivat ja seinäkello löi vaikka se oli pysähtynyt. Rotta juoksi kellarissa vatsa roikkuen. Pihalla mätäni ruudullisia olkipatjoja."

Markku Pääskynen on kyllä kirjailija, jonka tuotantoon on palattava. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Sata suomalaista 2017 - osa 4

Pelkään puhua tästä. Sanani eivät kuitenkaan riitä. Jos pitäisi nimetä ainoastaan yksi lempikirjailija, luultavasti se olisi kohdallani juuri Joel Haahtela. Olen lukenut koko hänen tuotantonsa, ja omistankin aika monta teosta. Juuri nyt pari on lainassa ysiluokkalaisella tytöllä, jonka sain houkuteltua tekemään kirjallisuustutkielmansa Haahtelasta. Oma ysiluokkalaiseni teki kyseisen työn J.P. Koskisesta - onneksi eri kouluun. 

Haahtelan uusin, Mistä maailmat alkavat, sijoittuu pääasiassa (loppua lukuunottamatta) 1950 - 70-luvuille. Päähenkilö on Visa Lehtinen, joka elelee Helsingissä Luotsikadulla äitinsä kanssa kahden. Isän vei sota - ja koko teoksen ajan Visa tuntuukin etsivän isäänsä tutkimalla ja tarkkailemalla itseään ja ympäristöään. Äitiin suhde tuntuu olevan epätodellisen hyvä. Onko noin kilttejä poikia olemassakaan! Elokuvateatterissa paikannäyttäjänä toimiva Visa saa sytykkeen: hän näkee elokuvan Vincent van Goghista.

Kummalliset ja karmivat sanat kaikuivat pojan mielessä, Vincentin hurjistunut ilme, miehen kipunoivat silmät, kasvot kynttilänvalossa, pään ympärille kietaistu verta valuva kääre. Pojasta tuntui, ettei hän ollut vain nähnyt elokuvaa, vaan sukeltanut elokuvan sisään ja sen myötä toiseen maailmaan; että elokuvateatterin valkokangas oli maailmojen välinen portti,  joka sinä iltana äkisti avautui.

Sideharso, jota Visa kuljettaa mukanaan koko elämänsä ajan, nousee teoksessa motiiviksi ja saa symboliarvon. Mielestäni se kuvaa taiteentekemisen ehdottomuutta, mikä Visalle paljastuu tuona talvisena iltana Kauppatorin laidalla. Visalla ei ole vaihtoehtoja, hänen on aloitettava maalaaminen. "- - kaikkein suurimman onnen täytyi kulkea lähellä kaikkein suurinta onnettomuutta - -". Itse hän toteaa sideharson tuovan hänelle turvantunteen. Toisena motiivina ovat Haahtelalle niin ominaiset tähdet: "Aloitan ylhäältä ja vedän pensselin taivaan halki, töpöttelen tähdet mihin haluan. Yhden tähden panen loistamaan muita kirkkaammin."

Visa lähtee opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Hän tutustuu salaperäiseen Tapioon, jonka ystävyys osoittautuu tärkeäksi mutta niin kipeäksi. Tapion kautta hän oppii tuntemaan myös Helmin, Tapion siskon, kenties sielunkumppaninsa. Taidekoulussa Visa joutuu keskelle kiivasta väittelyä taiteen syvimmästä olemuksesta. Ja sitten - viimein - Visa uskaltaa lähteä. Puolen vuoden taideopinnot Italiassa eivät riitä, Visa ei malta lähteä kotiin. Kun hän sitten vuosien jälkeen palaa, on hänen taiteensa kuin "tunnistamaton kappale, joka on jäänyt kaikkien yötaivaalle suunnattujen kaukoputkien katveeseen".

Koko teoksen ajan kuvataan myös maailman kuohuntaa, joissain kohti mielestäni jopa turhaankin. En ole täysin haltioitunut loppuratkaisustakaan. Yhdeksän viimeistä sivua voisi jäädä pois ja loppu avoimemmaksi. 

Mutta se kieli! Miten kukaan pystyy kuvaamaan asioita tuolla tavalla. Kuulas voisi olla sana, joka kuvaa Haahtelan kieltä. Surumielinen mutta ei missään nimessä raskas - tähtikirkas yö, leijaileva lumi. "Silti mielen valtasi hetkittäin kitkerän tuntuinen oivallus siitä kuinka oma yksityinen maailma kulki tyystin toista rataa kuin ulkopuolinen maailma, noudatti eri lakeja. Ihminen saattoi ylenkatseessaan tai valheellisen riemun tunnossa sekoittaa ne toisiinsa, mutta lopulta meistä muodostui seinälle vain kuva, rahiseva projektio - -."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Sata suomalaista 2017 - osa 3

Sain mieheltäni joululahjaksi dekkarin. Suvi Piiroisen esikoisteos Pahaa parempi (Myllylahti, 2016) sijoittuu Joensuuhun ja esittelee meille rikostutkija Rob Peuran ja hänen kollegansa Väinö Rossin. Paikkakunta voisi olla mikä tahansa, jokea ja muutaman satunnaisen sivuhenkilön murretta lukuun ottamatta mikään ei erityisesti viittaa Joensuuhun. 

 Tapahtumat lähtevät liikkeelle 9-vuotiaan Mian katoamisesta. Mia on ollut koulun liikuntakerhossa, mutta ei odotakaan äitiään sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Itsenäisyyspäivään valmistautuva koulu ja koko kaupunki on varpaillaan, vanhemmat vahtivat tyttöjään tarkasti - myös Rob Peura ja hänen vaimonsa Anna, joiden tytär Lotte on kadonneen Mian luokkatoveri. Mirinda-äiti ei pysty muuta tekemään kuin jakamaan ilmoituksia kadonneesta tyttärestään. Aika kuluu, joulu lähestyy. Tutkimukset junnaavat paikoillaan, kunnes poliisit saavat nimetöntä postia. Kuka on "apuri" ja mikä hänen roolinsa on? 

Rob Peuran ja hänen perheensä tapahtumien ohella seurataan Väinö "Väiski'' Rossin elämää. Herkkuja rakastava Väiski elelee kahden kissansa Kissan kanssa. Väiski osaa olla tukena Mian äidille, murtuneelle Mirindalle. Teoksessa kulkee myös sivujuoni Mian koulun opettajan Tean parisuhdekuvioita seuraten. Myös koulun vahtimestari, vanha Arvidsson, saa paljon tilaa kerronnassa.

Teoksessa on siis todella paljon henkilöitä, ja välillä lukija pohtiikin, onko jokaisen rooli kovin tärkeä. Henkilöiden runsaus saa kuitenkin selityksensä teoksen loppupuolella. Juonenkäänteet ovat hyvinkin dekkarimaisia, kuitenkaan kauheuksilla mässäilemättä. Jotkin tapahtumat jäävät kokonaisuuden kannalta irrallisiksi ja epäselviksikin, ja henkilöiden välinen dialogi ei aina ole kovin luontevaa. Myös muutamat henkilöiden nimet ovat minusta kummallisia. Kaiken kaikkiaan Pahaa parempi kuitenkin lupailee hyvää tältä kirjailijalta. Teoksen takakannessa luvataankin, että jatkoa on tulossa. Sitä odotellessa. 

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Tuula-Liina Varis: Huvila

 Sata suomalaista 2017 - osa 2

Tuula-Liina Variksen teoksia olen lukenut aiemminkin. Ainakin Vaimoni jäi jonnekin alitajuntaan kummittelemaan. Variksen uusin, Huvila, odotti pitkään lukemistaan yöpöydällä. Kun sitten viimein ehdin siihen tarttua, se imaisi minut 1920 - 30-lukujen maailmaan. 

 

Teoksen päähenkilö on Raakel, turkulainen opiskelijatyttö, joka serkkunsa Juhanin kautta tutustuu Aksel Korkeakorpeen. Eipä aikaakaan, kun tämä levoton taiteilijasielu ja kosmopoliitti vie Raakelin vihille ja huvilaansa Korpivillaan. Kaupunkilaistyttö opettelee puutarhanhoitoa ja kotieläinten hoitoa saadakseen evästä itselleen ja boheemille miehelleen - mutta sitä ennen tehdään häämatka Marrakeshiin. 

Aksel häipyy aina välillä salaperäisille matkoilleen, ja Raakel jää taloon kolmestaan vauvansa Leean ja Selma-apulaisen kanssa. Raakel välttelee vanhempiensa tapaamista. Hän on päättänyt selvitä. Kaiken takana kuuluu kumu maailmalta. Saksanmaalla marssitaan. Onneksi Korpivilla on kaukana kaikesta, sitä eivät pommikoneet uhkaa. 

Variksen teksti on rönsyilevää mutta kuitenkin jotenkin tajunnanvirtamaisen helppoa. Raskaita virkkeitä seuraavat lyhyet repliikinomaiset lauseet. 

"Karhuntaljojen välissä Raakel käpertyi Akselin syliin, se oli lämmin syli, ja hänkin oli kokonaan lämmin. Unen partaalla hän ajatteli olevansa karhu pesässään, naaraskarhu, hän nukkuisi yli talven, heräisi kevään valoon, ja hänen rinnoillaan lämpöisen pesän uumenissa olisi pieni lapsi, ihan pikkuruinen, unen aikana syntynyt, unen aikana rinnoille ryöminyt. - - 

Aksel, me saamme lapsen.

Tottakai, jossain vaiheessa.

Pian. Kesällä. Minä olen raskaana."

Raakel on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän on säälittävä, toisaalta lukija tuntee vahingoniloa hänen naiiviutensa takia. Niin makaa kuin petaa.

Ajattelin ensin laittaa tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan kirja, jossa mennään naimisiin, ja sitten kohtaan kirja, jossa on monta kertojaa. Ääneenhän kirjassa pääsevät kertojana Raakelin lisäksi myös Selma ja Leea. Ilmiselvästi tämä on kuitenkin kohdan 47 kirja - täyttäähän se kahden haastekohdan kriteerit. 

Seita Vuorela: Lumi

Sata suomalaista 2017 - osa 1

Seita Vuorelan postuumi , Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä teos Lumi (WSOY, 2016) kertoo teheranilaisesta Siamakista, joka asuu Pohjoisen maan Itäisessä lähiössä. Siamak on nyt viidentoista, ja Suomeen hän on muuttanut 6-vuotiaana. Kavereita Siamak ei kotiinsa kutsu, hän häpeää valtaväestön kodeista poikkeavaa kotiaan, joka on sisustettu itämaisilla matoilla. Häpeän kohteina lienevät myös hänen vanhempansa, isä, joka tuijottaa Lähi-idän uutisia, ja äiti, joka ei tunnu selviävän suomen kielellä asioinnista ilman lastensa apua.

Siamak ei kuitenkaan ole yksinäinen. Hänellä on ystäviä, ja on ollut tyttöystäväkin, Noora, joka osoittaa arvonsa Siamakille teoksen loppupuolella. Kaveripiirin ytimen muodostavat Siamakin pelikaverit. Siamak nimittäin pelaa jääkiekkoa. "Kunnioitus jätkäporukassa nojaa siihen, ettet sä ota vastaan päänaukomista, keneltäkään." Siamak on kuitenkin aina toisille jollakin tavoin vieras tai ainakin itse kokee sellainen olevansa.

Siamakin  elämä menee sekaisin, kun hänen vanhempansa lupaavat väliaikaisen kodin Atishalle, Siamakin lapsuudenystävälle, tytölle, joka on lähdettävä Iranista bloggaamisensa tähden. Siamak joutuu kahden tulen väliin. Hän ei halua huivipäistä tyttöä sotkemaan hänen kuvioitaan ja mainettaan kaveriporukassa. Toisaalta  hän kuitenkin potee omantunnon tuskia, kun jättää Atishan selviytymään yksin. Atisha tuo kuitenkin Siamakille ja hänen vanhemmilleen tuulahduksen uudenlaisesta persialaisuudesta. Tytön ei tarvitse alistua.

Tuoretta teoksessa on päähenkilöiden kansallisuus. Iranilaistaustaisista nuorista ei ole paljoa suomalaisessa kirjallisuudessa puhuttu. Toisaalta teoksessa viljellään suomalaisten stereotypioita. Maahanmuuttajia pidetään automaattisesti muslimeina, ja päivitellään näiden alkoholinkäyttöä ja sianlihansyöntiä. Teoksen loppukohtaus on epäuskottava. Teoksessa kulkee rinnakkaistarinana satu Lumikuningattaresta, joiden henkilöiden Atisha ja Siamak vertautuvat. Minusta satu jäi irralliseksi ja rikkoi teoksen tiiviyden. Fantasiapiirteet tuntuvät päälleliimatuilta.

Lumi-teoksella osallistun myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen. Helmet 2017 -lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. "´Jätkät luulee mua muslimiksi, jos toi huivipää roikkuu perässä. Mulla on ollut iso homma vierottaa ne siitä  harhaluulosta enkä mä rupea tuon muijan takia vesittämään sitä varsinkaan nyt, kun meillä on kevään tärkeet pelit edessä.´"

Paflagonian perilliset

Sain ystävältäni vinkin mielenkiintoisesta kirjasta, jossa kiehtoviin kuviin yhdistyy tiedemiehen päiväkirja 1800-luvun alkupuolelta. Eihän tässä mitään ihmeellistä ole, vai mitä? No onpa hyvinkin. Päiväkirja koostuu venäläisen, tosin Ranskassa asuvan, Iax Agolaskyn muistiinpanoista Luoteis-Venäjän metsissä hänen toimiessaan ranskalaisen professori Moltiquen apulaisena. Tavoitteena on löytää huhuttu metsänkansa, jonka avulla Moltique pääsisi lukeutumaan uskottavien tiedemiesten joukkoon.


Kansa löytyykin, mutta kaikki ei mene Moltiquen suunnitelmien mukaan. Tämän Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut -teoksen pohjana ovat Pekka Nikruksen Varjojen lapset -taidevalokuvat. Minusta kuvat ovat jollakin tavoin karmivia. Kuvien lapsilla on paljon eläimellisiä piirteitä - ihoa peittää paksu karvapeite, korvat ovat suipon hiirimäiset tai nenän sijaan lapsella onkin suden kuono. Iaxin päiväkirjamerkinnät kaikessa fragmentatiivisuudessaan ovat toimivia ja inhimillisiäkin. Tiedemiehen toiveet ja pelot tulevat esille.

Jotakin kiehtovaa teoksessa kuitenkin on. Se herättää ajatuksia toiseuden kohtaamisesta ja sietämisestä. Ihmisarvosta - ja voisi kai sanoa eläinarvosta. Mikä erottaa ihmisen ja eläimen? Mikä on nykypäivänä kohtalo lapsella, jonka ihoa peittää tumma karva? Sirkus?

Sijoitan tämän teoksen Helmet 2017 -lukuhaasteessa kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Tiranan sydän - like a little prayer

Luinhan minäkin sen, Tiranan sydämen. Pajtim Statovcin kertoja heittelee lukijaansa kuin olkisäkkiä. Nuori albaanipoika Bujar jättää kotikaupunkinsa levottomuuden ja karkaa ystävänsä, mielellään tyttöjen vaatteisiin pukeutuvan Agimin kanssa. He elelevät Tiranassa varastellen tavaraa ja myyden sitä eteenpäin. Rahat he laittavat säilöön matkaa varten. Eletään 1990-luvun alkupuolta, aikaa, jolloin minäkin koulutin Suomeen tulleita albaaneja.

Muistan Tiranan armottoman auringon ja pitkät kesät, vanhat miehet, joiden kasvot valon sylki oli syövyttänyt, ja muistan roskat kaduilla ja rakennusten seinustoilla, lapset jotka leikkivät roskan keskellä, naiset jotka polttivat roskia kaduilla, muistan sulaneen muovin mustan, painavan lemun, ja viemärin ja metallin hajun kuin kosteassa ja ruosteisessa säiliössä. 

Bujarin tavoitteena on päästä Italiaan, ja Italiaanhan kertoja pääseekin. Sen jälkeen myös Espanjaan ja Yhdysvaltoihin, lopulta myös Suomeen. Väliin kertoja syöttää albanialaiseen kulttuuriin liittyviä tarinoita, jotka tuntuvat lukijasta irrallisilta, mutta syventävät kyllä kuvaa kertojasta ja hänen suhtautumisestaan ympäristöönsä.

Päähenkilö vaihtaa jatkuvasti identiteettiä. Albanialainen hän ei tunnusta olevansa, on hienompaa - vai turvallisempaa? - olla italialainen lääkäri, näyttelijä Euroopassa. Olla mies, olla nainen. Kykykilpailussa kiinnostava vain transnaisena. Tuntuu, että kertoja lipsahtaa lukijan kynsistä aina teoksen loppuun saakka. Pitävää otetta ei ole.

Teosta on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa juonesta. Virkkeet ovat pitkiä, tajunnanvirtamaisia. Tiranan sydän jää Kissani Jugoslavia -teoksen lailla kaihertamaan. Kaikki ei avaudu kerralla. Huikea teos.