Anne Swärd: Vera

Ruotsalaisen Anne Swärdin romaani Vera (Kustannusosakeyhtiö Otava, 2018) vie lukijansa heti alussa talviseen saaristoon, eriskummalliseen näkyyn, jossa soudetaan jäänmurtajan perässä viettämään häitä jääkylmässä huvilassa vuoden viimeisenä päivänä. Morsian on kumman tunteeton, kuin tarkastelisi kaikkea ulkopuolelta. Perheen piika pukee morsianta:

Vanna tarkastelee työnsä lopputulosta peilistä, väsymys luo maitomaisen kalvon silmien eteen ja katse on tavallista kylmempi. Tänään kaikki on kohmettunutta, korsetin nyörejä kiskovat sormet ovat yhtä jäätävän kylmät kuin meri saarella, jolla häät vietetään. Ja tunnelma se vasta jäätävä onkin. Ei hilpeyttä ilmassa, ei kiihkeää odotusta. Korsetinselän kiristäminen ja hakasten kiinnittäminen niin tiukalle vaatii tietynlaista siekailemattomuutta ja sitä Vannassa riittää, kun tarvitaan. Cederin perheessä käsitellään yleensä kaikkea ja kaikkia silkkihansikkain, paitsi nyt.

Morsian, Sandrine, joka toimii teoksen minäkertojana, ei solahda helposti lääkäri Ivan Cederin vaimoksi. Kun hän synnyttää lapsen, Veran, hän vieroksuu lasta, ei halua katsoakaan tätä. Pian teoksessa lähdetäänkin purkamaan takaumana Sandrinen taustoja. Ollaan ranskalaisessa satamakaupungissa - kolme sisarta, äiti ja isoäiti, jonka luona ramppaa jos jonkinlaista merimiestä. Myös Sandrinen isä on kuvioissa, ja kun tämä joutuu jäämään satamatöihin, se merkitsee "heidän suhteensa lopun alkua". 

Teoksen miljöönä on Ruotsin ja Ranskan lisäksi puolalainen pikkukylä. Eletään aikaa toisen maailmansodan molemmin puolin. Sodalla on vaikutuksensa teoksessa, mutta loppujen lopuksi se jää sivurooliin, vaikka vaikutukset ovatkin Sandrinen kannalta ratkaisevat. Vera on teos vahvoista naisista, miehet ovat statisteja. Nimestään huolimatta Vera on Sandrinen tarina. Vera on hyvin visuaalinen teos, tapahtumat on helppo kuvitella valkokankaalle. Vaihtuva miljöö pitää yllä mielenkiintoa. Loppuratkaisu on minusta hieman kummallinen. Teosta on kuitenkin melko hankala ruotia, jottei juonesta paljastaisi liikaa. 

Lukukokemuksena Vera on oikein oivallinen. Se jää mieleen vahvojen mielikuviensa takia. Helmet-lukuhaasteessa laitan teoksen kohtaan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Toki Sandrine kasvaa teoksen aikana lapsesta aikuiseksi, mutta suuri osa on lapsen tarkkanäköistä ympäristön analyysia.

Mikael Niemi: Aivot pellolle

Ei ole helppoa olla 16-vuotias poika. Tähän tulokseen tulen joka päivä töissä - pienen maaseutukoulun äikänmaikkana. Helppoa ei ole Mikael Niemen Aivot pellolle -romaanin (suom. Outi Menna, WSOY, 2011) päähenkilölläkään, 16-vuotiaalla lukiolaispojalla, joka on rakastunut koulun kauneimpaan tyttöön. 

Mikään varsinainen rakkausromaani teos ei ole, vaikka ihastuminenkin juonteena löytyy. Minäkertoja toteaa olleensa näkymätön, vaan nyt hän aikoo näkyväksi. "Kuudentoista vuoden ajan olen ollut harmaa. Voin puhua nyt suoraan, kun kaikki on joka tapauksessa mennyttä. - - Nyt elämäni on ohi ja kirjoitan tätä raivon vallassa, kynä tärisee kädessäni, minun tekisi mieli huutaa, hajottaa jotain, tuhota." Näkyväksi koulussa kertoja yrittää tulla pukeutumalla äidin siivoustakkiin ja kulkemalla tietoisesti räkä poskella. Hän haluaa osoittaa, ettei toisten mielipiteillä ole hänelle väliä. 

Väliä on kuitenkin sillä, että p-päät jahtaavat Pållea, vaikka tämä ärsyttävä nörtti onkin. Kertoja saa siinä sivussa "turpiinsa" Pållea puolustaessaan. Ja Pållen vanhemmat! He vasta kummallisia ovatkin. Pållella on salaisuus, jonka piiriin kertoja hiljalleen pääsee. Tämän salaisuuden selville saaminen ei millään tavalla helpota kertojan angstia. 

Turhautuneisuutta ja elämän vaikeutta kuvastavat myös luma-linjalla lukiossa opiskelevan kertojapojan runot, joita hän salaa käy laittamassa taidelinjan ilmoitustaululle. Miksi rehtori repii ne aina pois? Mitä runoista ajattelee vihreäsilmäinen Lavendel?

Niemen teos on pääosin synkeä mutta samalla lempeän itseironinen, teemoiltaan aina yhtä ajankohtainen. Mikä ero on todellisuudella ja väkivaltaisilla kuvitelmilla?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Se yksi oli Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Vainooja väärissä käsissä

Olen yhden kirjan nainen. Yleensä "luen" vain yhtä kirjaa kerrallaan. Tosin jos autossa sattuu olemaan äänikirja, tämä sääntö ei pidä. Tällä kertaa kävi niin, että sekä kotona että työmatkalla oli dekkari vuorossa. Kotona luin Anna Janssonin Vääriin käsiin -dekkarin. Janssonin teokset kuuluvat sarjaan "ihan luettavia mutta ei mieleenpainuvia". Vääriin käsiin kertoo teini-ikäisestä Hugosta, joka katoaa yhteyslautalta. Selviää, että Hugoa on kiusattu koulussa, mutta taustalla lienee muutakin. Samaan aikaan joku murhaa pikkukylän vanhuksia. Tappajan tielle osuu myös Maria Wernin kollegan Tomas Hartmanin äiti. Hugon sisko alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisista erillään. Miten käy siskolle ja löyykö Hugo? 

En tiedä, mistä johtuu, että äänikirjat tuntuvat aina hyviltä. Ehkä soittimeen valikoituvat jostain syystä vain laadukkaimmat teokset. Vaikka luen paljon dekkareita, Lars Kepler on minulle aika uusi tuttavuus. Salanimen taaksehan kätkeytyy pariskunta Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril (saan siis teoksen ujutettua lukuhaasteeseenkin). Keplerin Vainooja piti minut otteessaan. Yhtään ei haitannut lähteä ajamaan tunnin työmatkaa. Tosin väkivaltaa teoksessa on melkein liikaa joka minulle.Olen joskus katsonut TV:stä Hypnotisoija-elokuvan. Myös Vainoojassa päärooleissa ovat hypnotisoija Erik Maria Bark sekä melkein kuolleista herätetty suomalaissyntyinen entinen poliisi Joona Linna. Margot Silverman, viimeisillään raskaana oleva Linnan seuraaja, saa myös sijansa jutun johtajana. 

Juttuhan on siis vertahyytävä. Youtubeen ilmestyy video, jossa on kuvattu salaa ikkunan läpi naista normaaleissa arkipuuhissaan. Nainen löytyy raa'asti surmattuna. Ilmestyy uusi video, ja kolmas. Sarjamurhaajan kintereillä siis ollaan ja aina askelen jäljessä. Miten kummassa kaikki nivoutuu yhteen, on sitten eri juttu. Onko kyseessä kopioija, joka matkii vuosikymmenen takaista murhaa. Kyseisestä murhasta istuu tuomiotaan entinen pappi ja huumeidenkäyttäjä Rocky Kyrklund, jonka Erik Maria Bark on aikoinaan tutkinnan aikana hypnotisoinut. 

Vainoojassa toimii minusta kaikki. Lukija, tai tässä tapauksessa kuulija, vaihtaa mielipidettään sarjamurhaajasta teoksen loppupuolelle saakka. Jännitys säilyy loppuun saakka. Pientä säätöä tietysti voi aina olla, mutta kokonaisuudessaan tämä on kyllä "kamalan hyvä" dekkari. Kieli on sujuvaa. Lukijan ääni ärsyttää vain hiukan joissakin kohdissa. 

Tästä lähtien laitan kyllä verhot kiinni, jos olen yksin kotona pimeällä.

Vallakas Valpuri

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli (Tammi, 2016) ilahduttaa historiallisten romaanien ystävää. Vuori vie lukijansa 1500-luvun lopun Turkuun, keskelle Erikin ja Juhana-herttuan kiivasta valtataistelua. Teoksen päähenkilö on Valpuri Innamaa, kauppakartanon emäntä, jonka mies mestataan kirjan alussa.

Valpurin kauppakartano vallataan ja ryövätään, ja Valpuri joutuu aloittamaan kaupankäynnin melkein tyhjästä - kahden pienen lapsen kanssa. Valpuri osoittautuu kuitenkin rautarouvaksi, ja pian hän on Turun varakkain porvari ja laivanvarustaja. Vihamiehiä tai oikeammin -naisiakin Valpurilla on, ja vuosien saatossa useampi aviomies - ovatko miehet sitten pelkästään rahan perässä, onkin jo toinen asia.

Teos on taattua Vuorta, ennalta arvattava teos täynnä juonenkäänteitä, rakkautta ja pettymyksiäkin. Tätä lukija tietää odottaa jo kirjan avatessaan. Ei mitään suurta taidetta ehkä, mutta sopiva teos viihdyttämään vakavampien teosten välissä. Kieli on aika kuvailevaa, paikoin hiukan pitkästyttävääkin. Muutama kielivirhe sattui silmään. Eihän "hirvennyt" ole yleiskieltä, eihän?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "Kirja, josta voi tehdä kirjanaaman".

Toinen ruotsalainen

Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (Kniga 2015) sopisi aiemmin postaamaani kirjaa paremmin lukuhaasteen maahanmuttajateemaan. Teos sai August-palkinnon Ruotsissa viime vuonna. Kirjailijalla on tunisialainen isä ja ruotsalainen äiti. Kaikki se mitä en muista kertoo Samuelista, joka kuolee auto-onnettomuudessa. Tuntemattomaksi jäävä kirjailija haastattelee teoksessa Samuelin läheisiä selvittääkseen onnettomuuden taustat.

Kirja on aluksi ärsyttävä. Hyvin lyhyiden, puolenkin sivun pituisten kappaleiden jälkeen kertoja vaihtuu, eikä lukija oikein tahdo pysyä perässä. Jossakin vaiheessa lukijallekin alkaa kirkastua, kuka on kuka. Kuva Samuelista on pirstaleinen, samoin Samuelin läheiset ovat hyvin ristiriitaisia persoonia, riippuen siitä, kuka kertoo. Loppujen lopuksi näkökulmien moninaisuus onkin kirjan parasta antia. 

Samuel on ulkomaalaistaustainen maahanmuuttoviraston byrokraatti. Hän asustelee ystävänsä Vandadin kanssa, ja ihastuu Laideen, maahanmuuttajien kanssa työskentelevään naiseen. Samuel pitää huolta Alzheimerin tautia sairastavasta mummostaan. Kun mummo joutuu hoitokotiin, saa mummon talo uutta käyttöä. Kaikki teoksen henkilöt ovat ulkomaalaisia tai jollakin tavalla "vieraita" ruotsalaisessa yhteiskunnassa - tai vieraita itselleen, kuten Samuelkin. Toiseudestahan tämä teos kertoo. Samuel tuntuu tarkkailevan itseään ja tekemisiään koko ajan ulkopuolisin silmin.

Mies, kissa ja säännöt

Lukeva ystäväni suositteli minulle kirjaa. Tartuin täkyyn. Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä (2013) on kuvaus 59-vuotiaasta Ovesta, jolla on selvät sävelet elämässään. Joka-aamuisella kierroksellaan hän tarkistaa, ettei taloyhtiön parkkipaikalla ole vieraita autoja ja että jätteet on lajiteltu oikein. Erityisen tarkka Ove on siitä, ettei taloyhtiön pihaan ajeta autoilla missään tapauksessa. Aluksi Oven pikkumaisuus saa lukijan vihastumaan. Pikku hiljaa paljastetaan koko Oven elämäntarina, ja lukijan sympatiat siirtyvät Oven puolelle.

Oven rauha häiriintyy, kun eräänä päivänä pihalle peruuttaa peräkärryn kanssa mies, "tomppeli", joka peruuttaessaan rusikoi Oven postilaatikon. Miehen persialainen vaimo Parvaneh ei ymmärrä pysytellä poissa vaan tupsahtaa milloin mistäkin syystä Oven ovelle lastensa kanssa. Kaiken lisäksi pihalla pyörii resuisen näköisen kissan lisäksi talvikenkää muistuttava räkyttävä koira emäntänsä kera.

Ove on periaatteiden mies. Auton pitää olla Saab. Naapurinmiehen, Runen, kanssa välit menivät poikki, kun Rune osti BMW:n. Valkopaitaisia miehiä Ove vihaa. Sitä Ove jaksaa vieläkin ihmetellä, miten kaunis Sonja valitsi hänet miehekseen.

- Kuule nainen, minä en tule toimeen kissojen kanssa! Ove oli yrittänyt eilen tolkuttaa Parvanehille. 
Sitten hän oli huutanut Parvanehille, että kissa saisi asua hänen luonaan vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. 
Ja nyt hän seisoo tässä katselemassa kissaa silmästä silmään. Kissa tuijottaa takaisin. Ja Oven ruumis on kouriintuntuvan elävä. Koko kuvio on äärimmäisen ärsyttävä. 

Mies, joka rakasti järjestystä on tragikoomisen liikuttava teos. Lukijalleen se jättää valoisan mielen. Kirjasta on tehty myös elokuvaversio. Se taitaa juuri pyöriä elokuvateattereissa. Ehtisiköhän katsomaan.