Haahtelaa ja vähän muutakin

Jo tammikuussa Aino Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogista laittoi minulle arvontapalkinnon Tundran lumoissa -lukuhaasteesta. Sain Leo Tolstoin Kolme vanhusta ja muita tarinoita -kokoelman. Lämmin kiitos, Aino! Tolstoita olenkin tainnut viimeksi lukea kirjallisuuden opintoihini ihan liian pitkä aika sitten. 

Blogiin kirjoittaminen tahtoo jäädä työelämän kiireiden jalkoihin. Toki luen koko ajan, ja päivitän Helmet-lukuhaasteen sivua. Lukuhaaste etenee hitaasti mutta varmasti, ja uskon kyllä saavani haasteen tänäkin vuonna täytettyä. 

Viimeisimpinä lukulistallani ovat olleet Joel Haahtelan uusin, Adèlen kysymys (Otava 2019), Tomas Gadsin Pirulainen sekä Tomi Makkosen sarjakuvateos Kalevala. Joel Haahtela on jo vuosikausia ollut kirjailija, jonka teoksia odotan ehkä eniten. Eikä tämä uusinkaan, Adèlen kysymys, petä odotuksia. Teoksen päähenkilö on minäkertoja, mies, joka lähtee syrjäiseen ranskalaiseen luostariin tutkimaan vuosisatoja aiemmin eläneen pyhimyksen, Adèlen, elämänvaiheita vanhoista asiakirjoista. Pyhimyksen tutkinta kulkee sivujuonteena, pääteemaksi nousee päähenkilön sisäinen etsintä. 

Teos ei minusta ole mitenkään erityisen hengellinen, vaikka niitäkin asioita tietysti sivutaan, kun luostari on miljöönä. Teosta voi lukea päähenkilön henkisen kasvun kuvaajana. Mies peilaa menneisyyttään ja pohtii virheitään, saa tukea yhteisöstä ja ystävystyy munkin, veli Paulin, kanssa. Haahtelan teoksissa on rauha, jonkinlainen ajattomuus. Niin tässäkin. Päähenkilö muistelee perheensä kanssa rannalla viettämäänsä päivää: "Se oli täydellinen päivä, eikä sellaisia päiviä tule kuin kerran tai kaksi elämässä. Sen päivän tehtävänä oli kertoa, että me kolme pystyimme yhdessä elämään sellaisen hetken."

Iisalmelaiset sosiaalipsykologit Satu Roos ja Kaisa Nummela ovat yhdessä Tomas Gads. Heidän teoksensa Pirulainen Bazar, 2019) avaa Ryhmä Halme -sarjan. Komisario Halmeella on kansainvälinen ura takanaan. Nyt hän perustaa erikoisryhmänsä Turkuun. Ryhmään kutsutaan hyvin erilaisia poliiseja ja tutkijoita. Mukana on niin rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, juuri leskeksi jäänyt entinen talousalan huippujohtaja, kuin itärajalta Turkuun muuttanut Sergei Petrov, kovaksikeitetty poliisi, joka ei paljon yksityisasioistaan puhele ja joka usein hermostuu kollegansa Magnus Mehtosen perinteisempään poliisiminään. Vielä ryhmässä esille pääsevät nuori tietotekniikkanörtti Niklas Lindholm, jonka edessä naiset lakoavat, sekä yllättäen tiimiin tupsahtava oikeuslääkäri Kristian Kvist.

Ryhmä Halme alkaa selvitellä epäselvää kuolemantapausta. Yritysjohtaja löytyy merestä kilometrien päästä karille ajautuneesta veneestään. Murhaepäilyt heräävät, kun perheen ja firman asioita aletaan kaivella tarkemmin. Ryhmän toimintaa seurataan tiivisti, ja ryhmän jäsenistä tarkastelu kohdistuu eniten Ann-Mariin, joka tasapainoilee surun, äitiyden ja työn keinussa, addiktioista puhumattakaan.

Pirulaisessa on aika paljon kaikkea. Juonen kulku on paikoin hajanainen, koska henkilöitä yritetään syventää paljon. Tarkkaa tapahtumien kuvausta ja dialogia on paikoin liikaakin. Ehkä henkilöistä olisi voinut joitakin karsia. Psykologinen ote nousee ehkä liiaksikin minun makuuni. Sen verran kiinnostava teos hahmoineen kuitenkin on, että ei jäänyt kesken. Kiinnostuneena jään odottamaan jatkoa, jossa ryhmän hahmot ovat jo lukijalle tuttuja ja voi keskittyä rikoksiin.

Helmet-lukuhaasteessa teokset mnevät kohtiin
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
29. Kirjassa nähdään unia
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja 
 

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto

Kuvittaja Sanna Hukkasen ja kulttuurintutkija Inkeri Aulan teos Metsänpeitto (Arktinen banaani, 2018) on hykerryttävän ihana teos, kulttuuriteko. Se sisältää monta elementtiä, jotka ovat minulle läheisiä. Viime vuosina olen jälleen löytänyt läheisyyden metsän ja puiden kanssa patikointiharrastuksen myötä. Kun olin lapsi (ja vielä nuorenakin), pakenin murheita ihanaan koivikkoon, lähimetsään. Edesmennyt isäni oli Enso-Gutzeitilla töissä, kuten myös ukkini ja setäni. Lapsuudestani muistan isän villapaidan havuntuoksun, joka joskus yhdistyi nuotiotulten savuun. Mummolani oli ihanassa vanhassa Puhoksessa. Mummolaan mennessä oli ajettava Arppen lehtikuusimetsän halki. Lapsuudenkodissa huoneeni vieressä kasvoi kahiseva haapa, ja nyt pihaani hallitsee valtava vaahtera, ja rakas koiramme on haudattu pihapihlajan alle.

Edesmennyt perinteentutkimuksen professorini Anna-Leena Siikala herätti kiinnostukseni sukukansojemme uhrilehtoja kohtaan, eikä ollutkaan yllätys, että Siikalan nimi löytyy myös Hukkasen ja Aulan teoksen lähteistä. Äidinkielen opettajan sydäntä lämmittää myös se, että teokseen on otettu vienankarjalainen versio Ison tammen myytistä. Eikä lämpöä vähennä se, että osa teoksesta sijoittuu ihan konkreettisesti entisille kotikulmilleni.

Metsänpeitto-teos esittelee meille muutaman suomalaisille tärkeän puun kansanperinteen näkökulmasta. Jokaisesta puusta on mukana tietoiskun lisäksi sarjakuva, muutaman sivun kokonaisuus, joka luottaa kuvan voimaan. Ja se riittää. Jokainen sarjakuva on erilainen sisällöltään ja tyyliltään. Vanhalta haapapuulta on milloin kukakin vuosien saatossa tinkaamassa jotakin. Karsikkomännyn tarina taas liittyy sisällissodan kauheuksiin. Pihlajaan taas on liitetty hyvinkin modernisoitu kuvaus Raunin, hyväksikäytetyn naisihmisen elämästä. Koivun tarina äitiydestä itkettää. Teoksen huipentaa upea karjankielinen, tummasävyinen Suuri tammi -tarina. 

Metsänpeitto-teos sai tällä viikolla Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan taidepalkinnon. Olin todella pettynyt, että en tajunnut kesällä käydä katsomassa Metsänpeitto-näyttelyä Joensuussa tai Ilomantsissa, koska en ollut tutustunut teokseen aiemmin. Suureksi riemukseni näyttely tulee vielä vuodenvaihteessa Luontokeskus Ukkoon, Kolille - puolen tunnin ajomatkan päähän. 

Kuvittajan aiheeseen liittyvä sivu on täällä.

"Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille."

(Kuvan kuusi on Patvinsuon kansallispuistosta.)