Tiranan sydän - like a little prayer

Luinhan minäkin sen, Tiranan sydämen. Pajtim Statovcin kertoja heittelee lukijaansa kuin olkisäkkiä. Nuori albaanipoika Bujar jättää kotikaupunkinsa levottomuuden ja karkaa ystävänsä, mielellään tyttöjen vaatteisiin pukeutuvan Agimin kanssa. He elelevät Tiranassa varastellen tavaraa ja myyden sitä eteenpäin. Rahat he laittavat säilöön matkaa varten. Eletään 1990-luvun alkupuolta, aikaa, jolloin minäkin koulutin Suomeen tulleita albaaneja.

Muistan Tiranan armottoman auringon ja pitkät kesät, vanhat miehet, joiden kasvot valon sylki oli syövyttänyt, ja muistan roskat kaduilla ja rakennusten seinustoilla, lapset jotka leikkivät roskan keskellä, naiset jotka polttivat roskia kaduilla, muistan sulaneen muovin mustan, painavan lemun, ja viemärin ja metallin hajun kuin kosteassa ja ruosteisessa säiliössä. 

Bujarin tavoitteena on päästä Italiaan, ja Italiaanhan kertoja pääseekin. Sen jälkeen myös Espanjaan ja Yhdysvaltoihin, lopulta myös Suomeen. Väliin kertoja syöttää albanialaiseen kulttuuriin liittyviä tarinoita, jotka tuntuvat lukijasta irrallisilta, mutta syventävät kyllä kuvaa kertojasta ja hänen suhtautumisestaan ympäristöönsä.

Päähenkilö vaihtaa jatkuvasti identiteettiä. Albanialainen hän ei tunnusta olevansa, on hienompaa - vai turvallisempaa? - olla italialainen lääkäri, näyttelijä Euroopassa. Olla mies, olla nainen. Kykykilpailussa kiinnostava vain transnaisena. Tuntuu, että kertoja lipsahtaa lukijan kynsistä aina teoksen loppuun saakka. Pitävää otetta ei ole.

Teosta on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa juonesta. Virkkeet ovat pitkiä, tajunnanvirtamaisia. Tiranan sydän jää Kissani Jugoslavia -teoksen lailla kaihertamaan. Kaikki ei avaudu kerralla. Huikea teos.