lauantai 27. tammikuuta 2018

Jessie Burton: Muusa

Jessie Burtonin Nukkekaappi vei minut viime vuoden puolella 1600-luvun Amsterdamiin. Teoksen maailma piti minut otteesaan, ja sivuja piti ahmia.


Valitettavasti Muusa ei viehätä minua yhtä paljon, vaan se jää keskinkertaiseksi viihderomaaniksi. Muusassa on kaksi aikatasoa. Eletään 1960-lukua Lontoossa. Trinidadilainen Odelle Bastien pääsee töihin taidegalleriaan. Pian hän törmää ihan muissa yhteyksissä nuoreen mieheen, joka on saanut äidiltään perinnöksi maalauksen ja haluaisi nyt myydä sen. Pienenä sivumausteena romaanissa on Odellen ihonväriin liittyvät viittaukset rasismiin. Nämä jäävät kuitenkin irrallisiksi maininnoiksi, eivätkä nouse teemaksi. Ehkäpä sellaiseksi yritetään tarjota Odellen sopeutumista ja juurtumista Lontooseen, yksinäisyyttäkin. Toisaalta brittivallan alaisena elänyt Odelle tuntee olevansa brittiläisempi kuin lontoolaissyntyiset tuttavansa.

Toinen aikataso vie lukijan 1930-luvun lopun kuohuvaan Espanjaan. Wieniläinen taidekauppias on vienyt juutalaisen perheensä "turvaan" Malagan lähistölle. Pian perhe tutustuu Teresaan ja tämän veljeen Isaaciin, joka on aloitteleva taidemaalari. Teresasta tulee Schlossin perheen kotiapulainen ja Olive-tyttären ystävä. Isaac kuuluu kapinallisiin, ja on kovasti nuoren Oliven mieleen. Oliven Sarah-äidistä tulee mieleen jokin Greta Garbon roolihahmo hänen haahuillessaan talossa silkkiaamutakissaan.


Tietenkin Odellen ystävän Lawrien perimä maalaus linkittyy Schlossin taidekauppoihin, mutta miksi taidegalleriassa työskentelevä Odellen esimies Marjorie Quick valahtaa kalpeaksi taulun nähtyään? Sehän selviää vain lukemalla.

Ehkäpä teemana voisi pitää oman tiensä löytämistä, taiteelle antautumista. Se tulee ilmi monen henkilön kohdalla teoksessa. Odelle ei maalaa, sen sijaan hän kirjoittaa. Odellen ja Lawrien suhde lähteekin liikkeelle Odellen ystävälleen lukemasta häärunosta. Siksipä sijoitankin tämän teoksen Helmet 2018 -lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Luin rakkaudesta kertovan runoni paperista, vaikka osasin sen ulkoa. Sanani hiljensivät huoneen. Ja kun lopetin, oli edelleen hiljaista, ja minä odotin Cynthin sanovan jotakin, mutta tuntui ettei edes hän pystynyt puhumaan. 

Hauskasti Burtonin teosten miljööt liittyvät vuoden sisällä tekemiini matkoihinikin. Hiihtolomalla olimme Amsterdamissa, ja nyt vuodenvaihteen vietimme Sevillassa ja Malagassa.


lauantai 20. tammikuuta 2018

Maailman kirkkaalle laidalle

Liityin Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Tundran lumoissa -lukuhaasteeseen. Haasteessa luetaan kirjallisuutta tundraan ja taigaan liittyen. Tähän sopii lukemani Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle -teos, jonka päähenkilöistä toinen, everstiluutnantti Allen Forrester, lähtee johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoelle. Toinen päähenkilö on Forresterin tuore vaimo, Sophie, joka joutuu jäämään Vancouverin kasarmille. 


Tapahtumat teoksessa vievät noin vuoden verran. On vuosi 1885. Yhdysvallat on juuri ostanut Alaskan Venäjältä, ja Wolverine-joen yläjuoksu on kartoittamatonta aluetta. Alueella on kyllä ollut venäläinen retkikunta aiemmin, mutta sille on käynyt huonosti. Forresterin pienen retkikunnan etenemistä lukija saa seurata hänen päiväkirjamerkinnöistään. Päiväkirjat kuuluvat nyt Walter Forresterille, jonka isosetä tutkimusmatkailija oli. Walter Forrester on jo vanha mies, ja käy kirjeenvaihtoa Alpinen historiallisen museon näyttelykuraattorin kanssa lahjoittaakseen isosetänsä arkistot ja esineistön museoon. 

Joen pinta oli aiemmin talvella varmasti painunut jääonkaloksi, jonka reunamat olivat parimetriset. Railon syvyyksissä näimme Wolverinen virtaavan veden, tummaakin tummemman, niin syvän, ettei siinä taatusti pärjäisi mies eikä eläin.

Retkikunnan taival on vaivalloinen. Luonnonolosuhteet ovat vaativat. Wolverinejoen jyrkkäreunainen kanjoni on täynnä päällekkäin kasautuneita jäälauttoja, ja kevät on koittamassa. Taivalluksen epävarmuutta ei suinkaan vähennä toisiaan vastaan riitautuneiden intiaaniheimojen läsnäolo ja kannibalismin pelko. Intiaanien apu on kuitenkin tarpeen, koska he tietävät kulkureitit. Taustalla kulkee myös maaginen, ikivanha, mustahattuinen intiaani, ukko, joka yllättäen ilmestyy paikalle, istuu välillä puiden latvuksissa ja huhujen mukaan pystyy lentämään. Muitakin intiaanien syntytarinoita tulee esille.

Nainen lakkasi liikkumasta meidän lähestyessämme & katseli meitä oudoilla silmillään - niin kiiltävillä & mustilla, ettei niissä näyttänyt olevan keskikohtaa lainkaan. Hänen ihonsa ei ollut valkoinen niin kuin meillä eikä ruskea niin kuin intiaaneilla, vaan läpikuultavan harmaa. Hänen huulensa olivat sameanmustat, kuin hiilellä sivellyt & hänen kummassakin poskessaan kulki leveä, valkoinen pystyjuova kuin maalattuna.

Allenin taistellessa luonnonoloja vastaan raskaana oleva Sophie-vaimo tylsistyy kotona kasarmilla. Hän kirjoittaa miehelleen kirjeitä, joissa kertoo tapahtumista ja odotuksesta, toivoen tutkimusmatkan tulevan pian päätökseen. Sophie oli alun perin lähdössä miehensä mukaan, sillä rakkaus luontoon, erityisesti lintuihin, oli Sophien elämän kantava voima. Sophie ei oikein jaksaisi elää viktoriaanisen ajan perheenemännän elämää. Hänen kotinsa on sotkuinen, ja usein hänen nähdään harhailevan "karhujen syöttinä".  Sophie, edelläkävijä monessakin suhteessa, kuitenkin keksii itselleen mielekkään ajanvietteen pysyäkseen järjissään.

Maailman kirkkaalle laidalle on seikkailukirja mutta samalla myös kaunis rakkausromaani. Lumilapselle tyypilliseen tapaan myös tämä teos sisältää myyttisiä piirteitä, mikä tuo teokseen oman ulottuvuutensa. Miltään satukirjalta tämä ei kuitenkaan tunnu, sillä maagisia aineksia on vain rippunen. Päiväkirjojen, kirjeiden sekä Walterin ja kuraattorin välisen viestittelyn lisäksi teoksessa on kuvia, lehtileikkeitä ja muuta materiaalia. Oikein hyvä lukukokemus.

Helmet 2018 -lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi. Lukuhaasteen edistymistä voi tarkkailla sivupalkissa olevan linkin takaa. 


lauantai 6. tammikuuta 2018

Muuttoliikkeessä - havaintoja

Ilmoittauduin vuosi sitten Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. "No siihen tuli pari muuttujaa"  ja bloggaaminen jäi vähäiseksi elämän haasteellisuuden takia Tarkastelin kuitenkin nyt viime vuonna lukemiani teoksia, jotka sopisivat tähän haasteeseen. 

Anni Kytömäen Kivitaskusta bloggasinkin elokuussa. Eräs Kivitaskun päähenkilöistä on vallankumouksesta haaveillut pietarilainen kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski, joka  seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Hänen tarinansa on Kivitaskun kiinnostavin. 

Muuttoliikkeessä on myös tositapahtumiin perustuvan Ulla-Lena Lundbergin (ja Pamela Erikssonin) teoksen päähenkilö, australialainen Pamela Bourne. Tämä nuori journalistinainen rakastuu ahvenanmaalaiseen merikapteeniin Sven Erikssoniin ja taivaltaa tämän kanssa läpi maailman merien purjelaiva Herzogin Ceciliella. Herttuatar ja kapteenin vaimo -teoksessa on paljon valokuvia, ajankuva tulee hienosti esille. 

Amélie Nothombin Nöyrin palvelijanne kuvaa belgialaista nuorta naista, joka lähtee töihin japanilaiseen suuryritykseen. Tämä nainen, Amélie, osaa kyllä erinomaisesti kieltä, mutta kulttuurisilta törmäyksiltä ei voida välttyä. Amélie ei osaa olla tarpeeksi nöyrä, ja hän tulee talloneeksi ylempiensä varpaita. Humoristinen mutta kantaa ottava teos. 

Teemaan sopisivat myös Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus ja Sydämen ääntä ei voi unohtaa -teokset. Newyorkilainen juristi Julia Win lähtee ensimmäisessä teoksessa Burmaan selvittämään isänsä kohtaloa. Toisessa teoksessa hän vuosien päästä palaa Burmaan kuultuaan sisäisen äänensä tekemät kysymykset. Nämä kevyehköt teokset sisältävät kiinnostavia tarinoita ja tutustuttavat lukijansa eksoottisiin paikkoihin ja erikoisiin henkilöihin. Nämä kuuntelin äänikirjoina työmatkoilla Storytellista.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Helmet-lukuhaaste

Helmet-lukuhaaste on nyt suoritettu. Kirjoista postaaminen jäi hurjan työsyksyn jalkoihin.

Luettu 50/50

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
2. Kirjablogissa kehuttu kirja Marja Björk: Poika
3. Suomalainen klassikkokirja Minna Canth: Salakari 
4. Kirja lisää hyvinvointiasi Tommy Hellsten: Pysähdy - olet jo perillä: 12 oivalluksen polku
5. Kirjassa liikutaan luonnossa Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä
6. Kirjassa on monta kertojaa Paula Hawkins: Tummiin vesiin
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
 8. Suomen historiasta kertova kirja Petri Tamminen: Suomen historia
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Olivier Bordeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja Ian McEwan: Amsterdam
13. Kirja "kertoo sinusta" Kristiina Vuori: Filippa
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Jessie Burton: Nukkekaappi
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Erika Vik: Seleesian näkijä
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
19. Yhdenpäivänromaani Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat

 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Riitta Jalonen: Kirkkaus
21. Sankaritarina Affinity Konar: Elävien kirja
22. Kuvitettu kirja Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo
23. Käännöskirja
Kate Atkinson: Elämä elämältä 
24. Kirjassa selvitetään rikos Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
26. Sukutarina Julian Fellowes: Belgravia

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Anni Kytömäki: Kivitasku
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan Mikael Niemi: Aivot pellolle
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Rosa Liksom: Everstinna
30. Kirjan nimessä on tunne Paul Gill: Hollywoodin rakkaustarinoita
31. Fantasiakirja Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Sadie Jones: Kotiinpaluu
33. Kirja kertoo Intiasta Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
35. Kirjan nimessä on erisnimi Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
36. Elämäkerta tai muistelmateos Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Jo Nesbö: Jano
38. Kirjassa mennään naimisiin Ayad Akhtar: Appelsiinikuorten katu
39. Ikääntymisestä kertova kirja Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Antonio Tabucchi: Taivaanranta 
41. Kirjan kannessa on eläin Samuel Bjørk: Yölintu
42. Esikoisteos Suvi Piiroinen: Pahaa parempi
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään Tess Gerritsen. Luutarha
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Seita Vuorela: Lumi
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Enni Mustonen: Ruokarouva
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja M.L. Stedman: Valo valtameren yllä
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Tuula-Liina Varis: Huvila
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Pirjo Hassinen: Ennustaja
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Sini Helminen: Kaarnan kätkössä


Muita: 
 
Kati Hiekkapelto: Suojattomat 
Claudie Gallay: Tyrskyt
Camilla Läckberg: Noita 
Karin Brunk Holmquist: Pieni potenssipuoti 
Jukka Behm: Pehmolelutyttö  
Reko Lundán: Rinnakkain
Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

lauantai 19. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Sata suomalaista 2017 - osa 8 

Anni Kytömäen Kivitasku (Gummerus, 2017) hurmaa lukijansa edeltäjänsä Kultarinnan tavoin. Luonto on tässäkin teoksessa tärkeässä osassa, ei ehkä kuitenkaan niin ilmiselvästi kuin Kultarinnassa. 

Kivitasku kulkee kolmella aikatasolla. Kaikki lähtee liikkeelle vuodesta 1959 ja Helenasta, jolla on taipumusta  masennukseen. Helenalla on suunnitelmia kesää varten:

Tänä kesänä hänen ei tarvitsisi sairastaa kamarissa kaihoa, laahustaa askareisiin ja aterioille ja kuunnella äidin vakuutteluja siitä miten elämä vielä löytäisi uomansa. 

Helenan haaveet eivät kuitenkaan toteudu.  Mustasaaressa, karulla ja kallioisella suvun saarella vietetyn kesän jälkeen Helena päätyy jonnekin ihan muualle. 


Toinen tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun puolivälistä. Vallankumouksesta haaveillut kirjailija Sergei Gelovani-Volkonski seisoo jo teloitusta odottamassa, kun han saa tiedon armahduksesta ja joutuu pian kahleissa silmäkivikaivokselle Savoon, Riutanlahdessa olevaan Mustasaareen. Loukkaannuttuaan hän saa avukseen pienen Katinka-tyttösen, joka tuntuu seuraavan häntä joka paikkaan, tahtoipa hän tai ei.Tärkeäksi henkilöksi teoksessa nousee myös Maaria, Katinkan äiti. Maaria osaa vanhat loitsut ja pystyy lankeamaan loveen.

Kolmas tarina tutustuttaa meidät Vekaan ja tuo tarinan vuoteen 2012. Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastohoitoon, mutta jotenkin vain hän päätyy linja-autolla Louhurantaan suvun mökille. Vekan rauhaa häiritsee Pike-sisko vauvoineen. 

Kolme erillistä kohtaloa tuntuvat aluksi hyvinkin  irrallisista ja oudoilta, mutta nivoutuvat lopussa juohevasti samaan tarinaan. Itse pidän eniten Sergein osuudesta. Luonto on vahvasti mukana kaikilla henkilöillä. Mustasaaren jylhät kalliot käräjäkivineen toimivat teoksen motiivina. Näille kallioille palataan useaan otteeseen, ja kuullaanpa näillä kallioilla teoksen nimilintua, kivitaskua. Teoksen nimeen sisältyy myös symboliikkaa, joka avautuu vasta teoksen lukemalla. Kieli on kuvailevaa. 

Tuuli soljuu järveltä levollisesti, kiipeää jyrkänteen reunan yli ja hiipii luoksemme, kohtaa hikiset lapset ja huokaa ohi. Jeremias loikoo virissä hymyillen, kevätilta viilentää punaisia rantuja hänen käsivarsissaan. Lapset penkovat nyyttejään, lasken heidät, kaikki ovat tallella. Silti jossain soitetaan ja huudetaan yhä. Äänet luikahtelevat tuulensäikeiden lomasta auringontulta loimottavan jäätikön reunoilta, kaukaa metsistä, kaikkialta maanpiiristä.

Tärkein teema teoksessa on vapaus. Se tulee esille monella tasolla. Onko Sergei vapaampi Pietarin aatelispoikana kuin kahleissa Riutanlahdessa? Helena haluaisi tavata Seikkailijan ja kulkea hänen jalanjäljissään. Vekalla on espanjan sanakirja hyllyssään. 

Kylmä yö painuu otsaa vasten. Murjurivi seisoo lumessa, ihmiset hakevat sisällä lämpöä toistensa luisevista vartaloista. Kaikki on väärin. Miksi asumme hyisessä helvetissä emmenkä tropiikissa. Miksi luonto on suunnitellut ihmisruumiin niin huonosti.

Yllättävää kyllä, laitan Kivitaskun Helmet-haasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja. Eräs kirjan henkilöistä lähtee "paikkakunnalle, jossa tehtiin suuria: oli päätetty hankkia järven pohjasta mittavasti tuoretta heinämaata. - - Höytiäisen matalat rannat olivat lihavaa mutaa, eittämättä yhtä hyvää kasvupohjaa kuin Ukrainan laajat arot." Näiltä Höytiäisen Reposelän vesijättömailta osti mieheni isoisä tilan 1930-luvulta. Talomme alla on vanhaa Höytiäisen pohjaa, nyt ranta on tuossa parin-kolmensadan metrin päässä. Rantakivikoita löytyy keskeltä metsää. (Kuva on mieheni ottama.)

 


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja

Olen lukenut hurjan paljon holokaustista kertovia kirjoja, koskettavia selviytymistarinoita, jotka tietysti olosuhteista johtuen muistuvat toisiaan. Affinity Konarin teos Elävien kirja (WSOY, 2017) tuo kauhistuttavuudessaankin jotain uutta, sillä näkökulma on 12-vuotiaiden kaksostyttöjen, jotka "pääsevät" Sedän, Mengelen, koekaniineiksi Auschwitzissa.

Siskokset, Pearl ja Stasha, toimivat vuorotellen kertojina. Näin siskosten teot näyttäytyvät kahdesta suunnasta ja teos saa syvyyttä. Mengelen teoilla ei teoksessa mässäillä, mutta julmuus ja mielettömyys tulevat kuitenkin esille. Epäinhimilliset ihmiskokeet ovat toisaalta siskoksille tae mahdolliseen selviytymiseen. Kaksoset päättävätkin jakaa toisilleen tehtävät: Pearlin on muistettava menneisyys Stashan keskittyessä tulevaisuuteen.

Elävien kirja on kuvaus kaksosten välisestä rakkaudesta ja hyvin vahvasta siteestä. Sanotaanhan, että kaksonen voi tuntea toiselle aiheutettavan kivun. Itselläni ei tästä ole kokemusta. Joka tapauksessa tyttöjä pitää heikossa elämänliekissä ajatus siitä, että toinen selviäisi jotenkin Sedän teoista. Teoksen henkilöt ovat ainakin ulkoisesti tavallisiin keskitysleirikuvauksiin verrattuna erikoisia, keräsihän Mengele ympärilleen niin kaksoset, kolmoset, lyhytkasvuiset kuin albiinotkin. Jokainen on kuitenkin tunteva yksilö, jonkun lapsi, sisar.


Loppupuolella  intensiivisyys laskee ja teos tuntuu hieman "läsähtävän". Kokonaisuus on kuitenkin lukukokemuksena positiivinen, varsinkin kauniin kielen takia. Tarkat kuvaukset ja kokemattoman nuoren näkökulma ovat parhaita puolia.

Pearlissa oli uudenlaista harmautta; silmien alle oli kuin huomaamatta tullut hopeiset kuut, ja kun näin kerran sattumalta hänen kielensä, huomasin että siihen oli kasvanut nukkapeite. Pearlin kieli oli aina ollut paljon viisaampi kuin minun. Sanoin itselleni, että se oli pukenut sen ruman takin suojakseen, estämään sitä sanomasta rumia asioita, ja että oma kieleni hyötyisi sekin vastaavanlaisesta varokeinosta.

Kävin muutama vuosi sitten Auschwitzissa, joten minun oli helppo nähdä tapahtumat mielessäni. Ihme, jos tästä kirjasta ei tehdä elokuvaa.

Laitan tämän Helmet haasteen kohtaan 21. Sankaritarina.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Sata suomalaista 2017 - osa 7

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä (Myllylahti, 2017) "aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen". Näin teosta kuvaillaan takakannessa. Teoksen päähenkilö on lukion päättävä Pinja, suorittaja, joka penkkaripäivänä huomaa poikaystävänsä Artun pettäneen hänet ilkeästi - ja vieläpä Pinjan parhaan ystävän kanssa. Mikä klassinen - ja herkullinen - aloitus!


Pinjalla on salaisuus. Hän on ollut pienenä selkäleikkauksessa, josta on jäänyt kipeät arvet. Yhdessä tämän ja hylätyksi tulemisen kokemuksen takia Pinja linnoittautuu kotiinsa. Vain pikkusisko saa hänet irtautumaan eristäytyneisyydestään. Kuka on Tuulia, tyttö, joka ilmestyy tyhjästä Pinjaa häiritsemään ja jonka kanssa Pinja kinastelee niin, että äiti ehdottelee jo psykiatrin tapaamista. Terapiaan Pinja ei mene, mutta äiti saa hänet pakotettua menemään töihin hoitamaan kaupungin istutuksia. Samassa paikassa on töissä Virve, punatukkainen ja vihreätukkainen tyttö, joka tuoksuu pihkalle ja joka saa Pinjan oudon sekaisin. Mitä tapahtuu Hollolassa, isovanhempien luona, jonne äiti on karkottanut Pinjan "epänormaalin" suhteen takia? 

Teoksesta on hankala kertoa, jottei paljastaisi liikaa juonesta. Selitys Pinjan outoon synnynnäiseen "selkävammaan" löytyy. Teoksessa kuljetaan niin reaalimaailmassa kuin Hiiden mailla sekä Tapion ja Tellervon tanhuvilla. Suomalaisen mytologian hahmot, metsänneidot ja sinipiiat tulevat tutuiksi, mutta kovin pintapuolisesti. Henkilöt jäävät kovin stereotypisiksi, eikä asioiden anneta kehittyä tarpeeksi hitaasti. Toisaalta kysehän on neliosaisen sarjan aloitus, joten toiveissa on henkilöiden syventäminen. Varsinkin Pinjan äiti jää ohueksi, samoin Arttu. Täysin ei myöskään vielä käy selville, mikä Virven on ajanut kotoaan. Pelkkä kyllästyminen paikkaan ei riitä.

Mytologian tuominen nykypäivään on kiinnostavaa. Ehkäpä palaamme vielä Hiitolaankin, nyt siellä vierailu jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Huumoria on yritetty tuoda mukaan, mutta lähinnä Tuulian puhekielinen sanailu tuo myötähäpeää. Pinjan seksuaali-identiteetin hakeminen on ihan kiinnostava aihe, mutta tässä minusta jopa turha. Aineksia on liian paljon, ja epäloogisuuksiakin on. Opettajaäidin lapsi on päiväkodissa kesälläkin, isoisä vie alaikäisen baariin jne. Jostakin kumman syystä minulle tulee mieleen, että teos olisi toiminut parhaiten itsenäisenä teoksena, jossa olisi keskitytty Pinjan elämään abivuoden jälkeen, henkiseen kasvuun ja petoksesta selviytymiseen, ilman väkisin liimattua fantasiaosuutta. Nyt jää mielikuva, että Pinjan nykypäivä oli ympätty teokseen hutiloiden, jotta päästää fantasiaosuuksiin. Osuudet ovat kuin eri teoksista. Ehkäpä tämä tasoittuu jatko-osien myötä.  Pakko kuitenkin kysyä, miksi esikoiskirjan pitää aloittaa neliosainen sarja.

Aion siis tosiaan lukea jatko-osat, vaikka tässä kriittinen olenkin ollut. Toki otan teoksen esille myös vinkatessani kirjoja yläkoululaisille. Ehkäpä jonkun saa tarttumaan kirjaan tälläkin, jos ei muuta niin kertomalla, että tässä alaikäinen ryyppää. Se toimii aina. 

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kirjastossamme on ulko-oven luona nuortenkirjahylly, jossa on henkilökunnan suosituksia houkuttelemassa nuoria (ja vähän vanhempiakin) lukemaan.


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Sopivasti juhannuksen alla tuli ilmoitus varauksen saapumisesta kirjastoon. Juhannuspäivä kuluikin Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksen parissa. Hawkins on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut kohua herättänyttä Nainen junassa -teosta. Helmet-lukuhaasteessa astetan teoksen kohtaan 6. Teoksessa on monta kertojaa. 


Teoksen päähenkilö on Jules, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa siskonsa Nelin hukuttua. Jules joutuu huolehtimaan Nelin sulkeutuneesta, teini-ikäisestä Lena-tyttärestä. Henkilöitä on paljon, ja kertojaratkaisut ovat mielenkiintoisia. Jules ja Lena pääsevät ääneen minäkertojina. Samoin minämuodossa puhuvat tapausta tutkivat poliisit Sean ja Erin sekä Lenan nuori ystävä, Josh, jonka Katie-sisko on myös päättänyt päivänsä hukuttautumalla joenmutkaan. Muiden henkilöiden tapahtumat kuvataan ulkopuolisen kertojan kautta. 

Kaikki tapahtumat kietoutuvat koillisbrittiläisen pikkukaupungin vaaralliseen joenmutkaan, josta oli tullut pakkomielle Nel Abbottille. Hänen suunnitelmissaan oli julkaista kirja paikasta, jossa niin moni nainen oli päättänyt päivänsä tai jotka oli paikalla hukutettu - aina noitavainoista lähtien. Joella on osuutensa myös Julesin ja Nelin välirikossa. Nyt Jules joutuu elämään epätietoisuudessa, hyppäsikö Nel itse kuolemaansa vai "auttoiko" joku häntä pyytämättä. 

Teos on eittämättä dekkari. Poliisit selvittävät kuolemantapauksia, ja huhut vellovat kaupungissa. Joki toistuu motiivina, ja siihen yleensä liitetään jotain pimeää houkuttelevuutta. Vanha ja raihnainen goottimummeli Nicky tuntuu tietävän paljon sellaista, mitä muut eivät tiedä. Etuliepeessä sanotaan teoksen olevan "hyytävän jännittävä". Ei nyt sentään, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus kuitenkin.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tess Gerritsen: Luutarha

Vielä tässäkin blogissa luetaan. Bloggaaminen on vain jäänyt, koska työpöydän ääressä istuminen on ollut niin kivuliasta. Tilanne on nyt kuitenkin parempi. Lannerankani siis murtui kolme kuukautta sitten, ja olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Kolmeksi viikoksi ehdin töihin lukuvuoden lopputohinoihin. Kevään aikana lukemani kirjat löytyvät Helmet-lukuhaasteen listauksesta tuosta sivupalkin linkistä. 

Puolitoista viikkoa sitten tarvitsin lukemista juna- ja lentomatkoille. Siivet veivät Udmurtiaan, syvälle Venäjälle. Matkoille otan yleensä mukaan pokkareita niiden keveyden takia. Kevyeksi osoittautui myös sisällöltään kotihyllystä löytynyt, ystävältä saatu kierrätyskirja - Tess Gerritsenin Luutarha. Tässä kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa lähtökohta on kiinnostava. Parisuhteessa pettynyt Julia ostaa ränsistyneen talon puutarhoineen Bostonin lähettyviltä. Kuinka ollakaan puutarhasta löytyy ruumis. 

Nykypäivän rinnalla lähtee kulkemaan toinen aikataso - 1800-luvun alkupuolen Boston. Fokus siirtyy köyhään lääkäriopiskelijaan Norris Marshalliin ja irlantilaissiirtolaiseen Mary Connollyyn. Bostonissa riehuu myös "viikatemies", kauhistuttava sarjamurhaaja. Joku yrittää lavastaa Norrisin syylliseksi. Ja miksi viikatemies tuntuu olevan Maryn vastasyntyneen siskontytön kannoilla? 

Hyviä puolia teoksessa on ovat makaaberit kuvaukset lääkäriopintojen menetelmistä ja se, ettei "viikatemiehen" henkilöllisyys selviä heti alussa. Teoksen henkilöt jäävät sen sijaan yksipuolisiksi ja tapahtumat ennalta-arvattaviksi. Voi miksi, miksi, on aina pakko saada mukaan se pakollinen väkisin väännetty rakastuminen! 

Enpä tiedä, tarvinneeko Gerritseniin palata. Menköön tämä lukuhaasteessa kohtaan 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään. Onhan tämä maannut hyllyssäni jo toista vuotta. 


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lyhyt katsaus luettuun

Reilut pari viikkoa sitten selkänikamani murtui mäenlaskussa liikuntapäivänä, enkä ole jaksanut kipuilultani blogata. Lukenut kuitenkin olen. Ennen tapaturmaa vietin mieheni kanssa mukavan loman Amsterdamissa. Matkalukemisina minulla oli sattumalta teemaan sopiva lukupiirin kirja, Ian McEwanin Amsterdam sekä lentokentältä napattu Hjort & Rosenfeldtin Tunturihauta. Amsterdam-teokselta odotin enemmän, lupasihan takakansi mustaa huumoria. Kirja alkaa herkullisesti Molly Lanen hautajaisista, jossa on koolla aviomiehen lisäksi lukuisa joukko naisen entisiä rakastajia. Teos ei kuitenkaan niinkään kietoudu Mollyn ympärille, vaan kertoo kahden miehen, Vernonin ja Cliven, kummallisesta ystävyydestä ja vallankäytöstä. Ian McEwanilta olen aiemmin lukenut Sovituksen, josta pidän paljonkin.

Tunturihauta-dekkarin pohjaksi olisi kannattanut lukea sarjan edeltävät osat Mies joka ei ollut murhaaja sekä Oppipoika. Näin olisi ymmärtänyt taustoja rikospsykologi Sebastian Bergmanin käyttäytymiselle. Kaikesta huolimatta teos vetäisi mukaansa. Ketäpä ei kiinnostaisi olla mukana selvittämässä Jämtlannista löytyvän joukkohaudan salaisuutta. Mitä tekemistä hollantilaisella kadonneeksi julistetulla pariskunnalla on tunnistamattoman perheen kanssa? Miksi palaneesta autosta löytyi vuosia sitten nainen, jota ei ole olemassakaan?

Erika Vikin tuore fantasiateos Hän sanoi nimekseen Aleia sen sijaan tuli minulle kirjastosta pitkän jonotuksen jälkeen. Olen melko untuvikko fantasian lukijana. Se on ollut genre, jota olen kartellut. Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan myötä olen tullut avoimemmaksi lajin suhteen. Vikin teos alkaa klassisesti: nuori tyttö raahautuu viimeisillä voimillaan lumimyräkässä susien ahdistelemana portille, josta hänet löytää talon isäntä, kartanpiirtäjä ja tutkimusaseman johtaja  Corildon Ma'Bathae. Toivuttuaan tyttö kertoo nimekseen Aleia. Hän ei muista mitään, eikä ole varma edes nimestään. Tyttö on ihminen, muttei ehkä täysin vailla maagisia voimia. Corildon taas on seleesi, mies, jolla on harvinaisen tarkat aistit. Yhdessä he lähtevät kohti Seleesiaa selvittämään Aleian salaisuutta. Teos aloittaa Kaksoisauringot-trilogian, joka pitänee lukea loppuun. Teoksessa ei mässäillä magiikalla, siinä on toimintaa ja rakkauttakin. Miljöön kuvauksessa ja joissakin tapahtumissa on paljon westerneille tyypillistä piirteitä. Voin jo kuvitella teoksen filmattuna.

Viimeisin sairasvuoteella lukemani teos on L.M. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kiinnostuin tarinasta, kun luin teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, jota en ole vielä nähnyt. Teoksen päähenkilö on ensimmäisen maailmansodan kauhuista toipuva Tom Sherbourne, joka pestautuu vartijaksi kaukaiselle majakalle. Tom viihtyy saarella hyvin yksin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa Isabelia, rehtorin tytärtä mantereelta, ja pian idylli on täydellinen. On mies, vaimo, myrskyävä meri ja valo meren yllä. Kun rantakivikossa on kolme pientä ristiä, rantaan ajautuu vene, jossa on pieni vauva ja kuollut mies. Kerronnan suunta muuttuu. Pidin eniten teoksen alkupuolesta, jossa kuvataan Tomin aikaa yksin saarella, Australian rannikon karuutta, meren pauhua ja tuulen tuiverrusta. Teoksen loppupuolella on paljon sälää.


Kuva San Sebastianista muutaman vuoden takaa. Mies tuntematon.

torstai 23. helmikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

 Sata suomalaista 2017 - osa 6

Mikko Kamulan huikea esikoisteos Ikimetsien sydänmailla (Gummerus, 2017) aloittaa Metsän kansa -sarjan. Kamulan teos sijoittuu 1400-luvun Savoon - Leppävirran, Juvan ja Rantasalmen tietämille. Suuressa roolissa teoksessa ovat vesistöt, tuon ajan kulkuväylät. 

Teoksen keskiössä on Juko Rautaparta ja hänen perheensä - Mallu-äiti, lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä tuore vaimo Mateli. Perhe on muuttanut Juvan seudulta erästelymailleen pohjoisemmaksi verotusta pakoon. Eletään aikaa, jolloin lappalaiset vielä puolustavat erämaitaan samaan aikaan kun karjalaiset etsivät uusia metsästys- ja kalamaita. Tässä puristuksessa elää Juko perheineen. Päivämatkan säteellä on muutama muukin asukas, mukaan lukien vahva tietäjä Yörnin äijä. 


Teoksen tapahtumien myötä nuori Heiska kasvaa aikamieheksi. Välillä tarkastelun kohteeksi pääsee teini-ikäinen Varpu ja hänen hieman ristiriitainenkin suhteensa nuoreen äitipuoleen. Kolmantena päähenkilönä on Tenho-poika, jonka talon Mökkö-haltija tuntuu ottaneen suojiinsa. Tenho näkee ja kuulee sellaista, mitä muu perhe ei huomaa. 

Lähes 700-sivuiseen järkäleeseen mahtuu paljon. Vietetään niin köyriä, karhunpeijaisia kuin Ukon vakkoja, painitaan karhun kanssa ja otetaan mittaa veroja kantavasta neljännesmiehestä. Paljon jää jännitteitä jatko-osiin.

Olennaiseksi osaksi Kamulan teosta nousevat ikivanha kansanusko ja shamanismikin. Tämä on toisaalta niin teoksen lumo kuin kirokin. Kun yhteen teokseen saadaan niin kodin- ja riihenhaltijat, maahiset, metsänpeitto, käärmeiden käräjät ja aarnitulet, monesta muusta puhumattakaan, on lukijalla ähky. Totta kai elämä tuolloin on varmasti ollut täynnä uskomuksia ja loitsuja, mutta hiukan olisi voinut suitsia rönsyilyä tässä aiheessa. Juoni teoksessa on kyllä selkeä, teos helppolukuinen ja pitää otteessaan kaikesta huolimatta. Toisaalta kansanuskon tuominen teokseen on minusta lumoavaa. Tämä ehkä selittyy kiinnostukseni kohteista - olenhan suomen kielen ja kirjallisuuden lisäksi opiskellut perinteentutkimusta (R.I.P. Anna-Leena Siikala) ja Suomen historiaa. 

Teoksen kielessä jäi muutama kohta askarruttamaan. Esimerkiksi kymmenissä olevan Tenhon tuumailut tuntuvat paikoin hieman kypsemmän ihmisen ajatuksilta. Moderni yleiskieli 1400-luvun nuoren suussa on paikoin hieman kummallista, mutta eipä minulla oikein ole muutakaan tilalle ehdottaa. Nykysavo tietysti taittuu minulta, mutta voisi aiheuttaa väristyksiä monelle lukijalle. 

Jatkoa Rautaparran perheen tarinalle jään odottamaan levollisin mielin. Näin muuten viime viikolla ketun - ei se kuitenkaan tainnut ristiturkkinen olla. 

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt. Kävisiköhän tämä myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen?

torstai 16. helmikuuta 2017

Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat

Sata suomalaista 2017 - osa 5

Lukupiirissämme on nyt luettu palkittuja teoksia satunnaisilta vuosilta. Vuonna 2006 Savonia-palkinnon sai Markku Pääskynen teoksellaan Tämän maailman tärkeimmät asiat (Tammi). Teos sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.
Teoksen päähenkilö on Helsingissä asuva nuorehko mies, kirjailija, joka odottaa äitiään vierailulle. Teosta rytmittää äidin junamatka pohjoisesta etelään. Kerronnan rytmi onkin ehkä teoksen silmiinpistävin asia. Minäkertoja palaa tämän tästä lapsuuteensa ja nuoruuteensa, muistelee näkemäänsä ja kokemaansa. Toisinaan hän taas ennakoi tulevaa. Paikka paikoin kertoja vyöryttää kuvia ja tapahtumia hengästyttävään tahtiin luetteloimalla. Sitten kerronta taas tasaantuu, vetää henkeä. Nykyhetkessä liikutaan Helsingissä, raitiovaunujen kolinassa (raitiovaunu motiivina näyttäytyy myös Pääskysen Etanat-teoksessa, muita en ole lukenut). Menneisyydessä kotimaisemassa, eksoottisen Tikan-ukon luona, Puolassa ja monessa muusa paikassa Meleenan kanssa ja ilman Meleenaa. 

Tämä Meleena, joka katoaa kertojan elämästä ja sitten palaa, saa minusta ehkä turhankin paljon teoksessa tilaa. Kertojan havainnot siitä, mikä vaikuttaa kirjoittamiseen ja kirjailijan uran alkamiseen, vievät jo itsessään pitkälle. Laura Honkasalon kuvat ovat kuvaavia, mutta eivät nekään mitenkään tarpeellisia. Kovin samantyyppisiä ovat nämä kaksi viimeksi lukemaani teosta - Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja tämä. Tunnelma!

"Iso lintu kiipesi Töölönlahden huviloiden ylle ja rojahti puuhun lähelle sitä taloa joka oli lattiasta kattoon täynnä vanhaa tavaraa, tuoleja, pöytiä, kirjoituskoneita, käsinpuhallettuja viinipulloja, galvanoituja kastelukannuja ja pahviselkäisiä kirjoja longolle taipuneissa hyllyissö. Hyllyjen edessä istui ahne pesemätön mies myymässä tavaroita joita kukaan ei ostanut. Hirret paukkuivat ja seinäkello löi vaikka se oli pysähtynyt. Rotta juoksi kellarissa vatsa roikkuen. Pihalla mätäni ruudullisia olkipatjoja."

Markku Pääskynen on kyllä kirjailija, jonka tuotantoon on palattava. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Sata suomalaista 2017 - osa 4

Pelkään puhua tästä. Sanani eivät kuitenkaan riitä. Jos pitäisi nimetä ainoastaan yksi lempikirjailija, luultavasti se olisi kohdallani juuri Joel Haahtela. Olen lukenut koko hänen tuotantonsa, ja omistankin aika monta teosta. Juuri nyt pari on lainassa ysiluokkalaisella tytöllä, jonka sain houkuteltua tekemään kirjallisuustutkielmansa Haahtelasta. Oma ysiluokkalaiseni teki kyseisen työn J.P. Koskisesta - onneksi eri kouluun. 


Haahtelan uusin, Mistä maailmat alkavat, sijoittuu pääasiassa (loppua lukuunottamatta) 1950 - 70-luvuille. Päähenkilö on Visa Lehtinen, joka elelee Helsingissä Luotsikadulla äitinsä kanssa kahden. Isän vei sota - ja koko teoksen ajan Visa tuntuukin etsivän isäänsä tutkimalla ja tarkkailemalla itseään ja ympäristöään. Äitiin suhde tuntuu olevan epätodellisen hyvä. Onko noin kilttejä poikia olemassakaan! Elokuvateatterissa paikannäyttäjänä toimiva Visa saa sytykkeen: hän näkee elokuvan Vincent van Goghista.

Kummalliset ja karmivat sanat kaikuivat pojan mielessä, Vincentin hurjistunut ilme, miehen kipunoivat silmät, kasvot kynttilänvalossa, pään ympärille kietaistu verta valuva kääre. Pojasta tuntui, ettei hän ollut vain nähnyt elokuvaa, vaan sukeltanut elokuvan sisään ja sen myötä toiseen maailmaan; että elokuvateatterin valkokangas oli maailmojen välinen portti,  joka sinä iltana äkisti avautui.

Sideharso, jota Visa kuljettaa mukanaan koko elämänsä ajan, nousee teoksessa motiiviksi ja saa symboliarvon. Mielestäni se kuvaa taiteentekemisen ehdottomuutta, mikä Visalle paljastuu tuona talvisena iltana Kauppatorin laidalla. Visalla ei ole vaihtoehtoja, hänen on aloitettava maalaaminen. "- - kaikkein suurimman onnen täytyi kulkea lähellä kaikkein suurinta onnettomuutta - -". Itse hän toteaa sideharson tuovan hänelle turvantunteen. Toisena motiivina ovat Haahtelalle niin ominaiset tähdet: "Aloitan ylhäältä ja vedän pensselin taivaan halki, töpöttelen tähdet mihin haluan. Yhden tähden panen loistamaan muita kirkkaammin."

Visa lähtee opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun. Hän tutustuu salaperäiseen Tapioon, jonka ystävyys osoittautuu tärkeäksi mutta niin kipeäksi. Tapion kautta hän oppii tuntemaan myös Helmin, Tapion siskon, kenties sielunkumppaninsa. Taidekoulussa Visa joutuu keskelle kiivasta väittelyä taiteen syvimmästä olemuksesta. Ja sitten - viimein - Visa uskaltaa lähteä. Puolen vuoden taideopinnot Italiassa eivät riitä, Visa ei malta lähteä kotiin. Kun hän sitten vuosien jälkeen palaa, on hänen taiteensa kuin "tunnistamaton kappale, joka on jäänyt kaikkien yötaivaalle suunnattujen kaukoputkien katveeseen".

Koko teoksen ajan kuvataan myös maailman kuohuntaa, joissain kohti mielestäni jopa turhaankin. En ole täysin haltioitunut loppuratkaisustakaan. Yhdeksän viimeistä sivua voisi jäädä pois ja loppu avoimemmaksi. 

Mutta se kieli! Miten kukaan pystyy kuvaamaan asioita tuolla tavalla. Kuulas voisi olla sana, joka kuvaa Haahtelan kieltä. Surumielinen mutta ei missään nimessä raskas - tähtikirkas yö, leijaileva lumi. "Silti mielen valtasi hetkittäin kitkerän tuntuinen oivallus siitä kuinka oma yksityinen maailma kulki tyystin toista rataa kuin ulkopuolinen maailma, noudatti eri lakeja. Ihminen saattoi ylenkatseessaan tai valheellisen riemun tunnossa sekoittaa ne toisiinsa, mutta lopulta meistä muodostui seinälle vain kuva, rahiseva projektio - -."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.