Lopotissa päähenkilöitä on kaksi. Selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun lähetetty Helena varttuu aikuiseksi ja hankkii ammatin. Hän ei anna sokeutensa lannistaa itseään, vaan selviytyy, opettelee ulkoa askelten määrän, kuuntelee ja kuulee sellaista, mitä näkevät eivät. Keskellä katua hän tapaa Karin, miehen, joka ei säikähdä Helenan harhailevia silmiä.
Toinen näkökulma teoksessa on Tuomaksen, Helenalle rakkaan veljenpojan. Tuomas varttuu perheen kuopuksena. Siskot muuttavat yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin on Tuomaksen vuoro. Hän lähtee niin kauas kuin pystyy - opiskelemaan satojen kilometrien päähän. Tuomas on löytänyt seksuaalisen suuntautumisensa jo Lopotissa, nyt hänellä on mahdollisuus löytää seuraa. Eletään 1980-luvun juppivuosia - eikä baarista tarvitse lähteä yksin kotiin.
Helenan tarina jo yksin olisi kantanut. Parhaimmillaan Kinnunen on kuvatessaan Helenan yksinäisiä hetkiä, sitä miten Helena pelästyy omaa hengitystään Karin lähdettyä. Tuomaksen tarinassa on jotain liikaa. Homoparin suru lapsettomuuden takia on kyllä koskettavaa, mutta aiheeseen liittyvät ratkaisut tuntuvat naiiveilta. Kusikosken tarina jää irralliseksi. Minulle ei avaudu sen merkitys. En myöskään ollenkaan pidä laulujen sanoista lukujen otsikoina, vaikka ne varmaan kuvastavatkin Helenan repertuaaria sekä ajan kulumista Tuomaksen elämässä. Paremmin toimisivat ilmeettömät numerot.
Kinnusen kerronta on nautittavaa. Kieli on kuvailevaa. Helenan minäkertoja tuo henkilön lukijaa lähelle, Tuomaksen osiot taas näyttäytyvät eläytyvän ulkopuolisen kertojan kautta.
"On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti